Maailma 28. tammikuuta jälkeen? • 1.1.2007
Nyt se on tapahtunut. Ilmastonmuutoksesta on tullut valtavirran asia. Viime vuonna maailmalla ja Suomessa sunnuntaina 28. tammikuuta. Se on kaikkien hyväksymä. Ykkösprioriteetti. Asia, josta on moraalitonta vaieta. Ihmisen aiheuttama.
Jorma Ollilan Helsingin Sanomien haastattelu naulasi viestin pysyvästä kansankunnan seinään. Ollila ilmoitti, että nykyiset keinot eivät riitä ja asia on vietävä kansalaisille.
Seuraavana päivänä E2-ajatuspajan Onpa ilmoja pidellyt - llmastonmuutos ja kansalainen -asennetutkimus paljasti käytännössä kaikkien suomalaisten olevan ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sitä mieltä, että kukaan ei tee sen torjumiseksi tarpeeksi.
Heti kohta hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC totesi tyyliinsä lakonisesti, että tieteellinen näyttö ilmastonmuutoksen ihmisperäisyydestä on niin varma kuin tieteellinen näyttö ylipäätänsä voi olla.
Samalla viikolla huolensa ilmaisivat taloudellinen eliitti, kansa ja tiede.
Tätä olemme odottaneet. Sen tunnustamista, että maapallon resurssit ovat rajalliset, niiden kestoraja jo pinnassa ja, että tämä uhkaa ihmiskunnan ja sivilisaatiomme hyvinvointia ja olemassaoloa. Tietoisuus tästä on edennyt niille yhteiskunnan sektoreille, joita vielä viime viikkoihin leimasi passiivinen vastarinta.
Ilmastonmuutos on viimein iskeytynyt reaalipolitiikkaan ja jokaisen yrityksen agendalle. Se ei enää ole viimeinen alaviite.
Mitä seuraavaksi? Kaikki puhuvat nyt siitä, että tarvitaan rohkeita tavoitteita ja toimintaa. Vaaditaan ehdotuksia ja avauksia siitä, mitä suorat tavoitteet ovat? Kuinka paljon päästöjä tulee vähentää? Millainen on seuraava kansainvälinen sopimus?
Kuitenkin. Ilmastonmuutoksen haasteeseen vastaaminen on niin suuri tehtävä, että pelkkä päästötavoitteiden asettaminen ei riitä. Tarvittava muutos on suurempi kuin lukujen pyörittely antaa ymmärtää. On helppo sanoa, että vähennetään 30% tai 80% kymmenessä tai 50 vuodessa. Tai, että valot pitää sammuttaa ja lentää ei saa.
Yksittäiset luvut ja kiellot kertovat kuitenkin hyvin vähän – tai eivät ollenkaan – siitä minkälainen on ilmastonmuutoksen selättänyt yhteiskunta. Minkälaista on elämä siinä maailmassa, jonka haluamme?
Kukaan ei lähde seuraamaan pelkkiä kieltoja, ainakaan niin pitkälle kuin ilmastonmuutoksen selättäminen vaatisi. Ilmastonmuutoksen torjunta on vieläkin missiona tyhjä. Se määrittyy ainoastaan negaation kautta. Se on pelkkää selviämistä ja abstrakti toive siitä, että jälkeläisemme saisivat elää turvallisessa maailmassa.
Ilmastonmuutoksen torjunnan uusi vaihe koskettaa eniten niitä, jotka tekevät töitä kysymyksen huomioimisen eteen. Perinteisten ympäristöjärjestöjen ja poliittisten liikkeiden takki saattaa näyttää tyhjältä. Mitä nyt?
Tarvitsemme utopioita. Tarvitsemme näkemyksiä siitä, millainen on hiilivapaa yhteiskunta. Utopioiden on oltava sellaisia, johon kansalaiset voivat lähteä mukaan muunkin kuin pelon motivoivina.
Tehtävä on vaikea. Kenties vaikeampi kuin ilmastomuutoksen uhan popularisointi. Edellä oleva muutos ei tule olemaan määrällinen muutos, vaan laadullinen.
Ilmastonmuutoksen haltuunottamista on verrattu esimerkiksi siirtymiseen maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan. Vertauksen esitti EU:n energia-asioista vastaava komissaari Piedalgs. Demos Helsinki on kutsunut ilmastonmuutosta historian uudeksi aluksi ja globaaliksi talvisodaksi. Bruce Sterling taas vertasi nykyistä ilmastokeskustelun vaihetta hetkeen, jolloin Neville Chamberlain piti ”Rauha meidän aikanamme” –puheen, toisen maailmansodan kynnyksellä. Nämä kaikki ovat tarinoita ennen näkemättömästä murroksesta, jopa hypystä tuntemattomaan. On selvää, että sellaisen hahmottaminen vaatii rohkeaa kuvittelua ja tarinallistamista.
Vanhat visiot ekologisesti yhteiskunnasta ovat viitanneet menneeseen, maatalousyhteiskuntaan. Pastoraali-idylliset eko-utopiat toimivat maaltamuuton hiljan runnelleessa kulttuurissa. Nyt asumme kaupungeissa, eikä resursseja kannata hukata kuuden miljardin ihmisen pakkosiirtoihin. On etsittävä keinoja, joilla kaupunkilainen, teknologisoitunut ja globaali kulttuuri mahtuisi tähän ilmakehään. New Economics Foundationin Nic Marksin sanoin: Hyvinvointimme on vapautettava hiilestä.
Meidän on rakennettava käsitys asioista, jotka vetävät meitä kohti parempaa yhteiskuntaa – eivät vain työnnä pois dystopiasta. On luotava palkkiot ja hyveet.
Kulttuurinen muutos on mahdollinen. Se on tapahtunut ennenkin, joko poliittisen ohjauksen tai informaation lisääntymisen kautta. Nopean autoistumisen synkät liikennekuolemaluvut saatiin hallintaan säätämällä kattonopeuksia ja turvavyöpakkoja. Niitäkin vastustettiin, samoin kuin tupakoinnin kieltämistä vähitellen työpaikoilla, julkisissa tiloissa, lopulta myös ravintoloissa ja parvekkeilla. Ruoan korkealle energia-arvolle (rasvaa ja nopeita hiilihydraatteja) rakentuvasta vallitsevasta ruokavaliosta siirryttiin monipuolisempaan, terveellisempään ja ennen kaikkea tietoisempaan syömiseen.
Iso käsi kaikille tähän asti mukana olleille. Meille, jotka nostimme ilmastonmuutoksen kaikkien huulille. Seuraavaksi kovista faktoista pitää siirtyä vielä kovempaan mielikuvitukseen ja ideointiin. Ilmastomyönteinen ilmapiiri ei kauaa elä jos ainoa toiminnan motivaatio on pelko ja ainoa osallistumisen tapa on luopuminen.
Ilmastonmuutoksen uhasta selvinnyt maailma voi olla paljon parempi kuin nykyinen. Sinun pitää vain keksiä, millä tavoin parempi: millä tavoin viihtyisämpi, mistä syystä onnellisempi, kuinka rikkaampi ja miten oikeudenmukaisempi.