Liman jälkeen: Ilmastonsuojelu ei ole ilmastoneuvottelujen panttivanki • 17.12.2014LimaCOP20ilmasto-oikeudenmukaisuusilmastoetiikkavastuuPariisi

Simo Kyllönen
tutkija, Helsingin yliopisto

Liman ilmastokokous venyi totuttuun tapaan pitkälle jatkoajalle. Lopputuloksen laihuus ei myöskään tuonut yllätystä moneen kertaan koettuun. Yön tunteina kokoon rutistettua sopimuspaperia on kuvattu ”pahaksi epäonnistumiseksi”, ”menetetyksi mahdollisuudeksi” tai parhaimmillaan ”laihaksi mutta kohtuulliseksi pohjaksi” ensi vuoden Pariisin kokoukselle.

YK:n ilmastokokousten laihat tulokset vuosi toisensa jälkeen herättävät turhautumista ja apatiaa. Jälleen kerran monet voivat syvään huokaisten todeta, miten vaikeaa ilmastonsuojelu on ja voiko tässä nyt mitään tehdä koko asialle, kun sopua ei taaskaan saatu aikaan.

Tämä näkökulma on väärä. On parempi lakata tuijottamasta liikaa sitä, miten vähän ilmastoneuvotteluissa edistytään. Ei pidä myöskään odottaa ja vedota siihen, että tämä ongelma ratkeaisi vasta sitten kun riittävä kansainvälinen sopimus saadaan aikaan.

Ilmastonsuojelu ei ole eikä siitä saa tehdä ilmastoneuvottelujen panttivankia. Se, mitä meidän kannattaa ja pitää tehdä, ei ole kiinni sopimuksesta. Yhteisellä sopimuksella voimme vain tehdä enemmän ja paremmin sen, mikä meidän kannattaa ja tulee tehdä joka tapauksessa. 

Ensinnäkin suuri osa päästöjä vähentävistä toimista on kannattavia joka tapauksessa: niillä voidaan vähentää paikallisia saasteita (asia joka varmasti motivoi Kiinaa enemmän kuin mikään muu), lisätä kotimaisuutta ja omavaraisuutta, luoda työpaikkoja ja käyttää niukkenevia luonnonvaroja tehokkaammin.

Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan valtaosa keinoista, joilla voitaisiin saattaa päästöt 2 asteen tavoitteen mukaiselle päästöuralle vuonna 2020,  eivät laske maiden bruttokansantuotetta. IPCC:n uusin raporttikin painottaa, että keinot päästöjen vähentämiseksi 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi ovat olemassa eikä hinta pahasti hetkauta maailmantalouttamme. 

Toiseksi, päästömme aiheuttavat vahinkoa. Liman kokouksen aikaan miljoonat ihmiset joutuivat jättämään kotinsa Filippiineille iskeneen Hagupit taifuunin vuoksi. Vuosi sitten vastaavanlaisen taifuunin iskettyä kuolleita ja kadonneita oli yli 7000 ja 4 miljoonaa jäi kodittomaksi. Tänä vuonna kolonuhrien määrä saatiin rajattua satoihin hallituksen määrätietoisen ja aktiivisen evakuointitoiminnan ansiosta. Vuosittain toistuvien hirmumyrskyjen inhimillinen ja taloudellinen lasku on Filippiinien kaltaiselle maalle joka tapauksessa huima.

IPCC:n mukaan Hagupitin kaltaisten hirmumyrskyjen sekä muiden voimakkaiden sääilmiöiden aiheuttamat vahingot lisääntyvät lämpötilan noustessa ja muuttuvat äärimmäisen vakaviksi, jos lämpötila nousee yli 2 astetta.

Vakiintunut moraalinen periaatteemme on, ettei vahinkoa saa aiheuttaa ja sen aiheuttaminen tulee mahdollisin keinoin estää. Aiheutettu vahinko taas tulee korvata. Tämä velvollisuus meillä on riippumatta siitä, onko meillä kansainvälinen sopimus vai ei. Yhteisillä kansainvälisillä pelisäännöillä voimme tehokkaammin ehkäistä ilmastovahinkoa ja siksi meillä on velvollisuus edistää hyvän sopimuksen syntyä. Mutta se, ettei meillä ole sopimusta on äärimmäisen huono tekosyy sille, ettei toimiin kannattaisi tai pitäisi ryhtyä.

Kansainvälisten kokousten jatkuva asemasota muistuttaa myös voimakkaasti siitä ikävästä tosiasiasta, miten nykyinen neuvottelutapa tekee sukupolvienvälisen vastuun pakoilun houkuttelevaksi. Loppujen lopuksi kyse on prosessista, jossa vahingoista pahimmin kärsivä ”osapuoli” ei ole edustettuna lainkaan. Tulevien sukupolvien näkökulmasta neuvottelut eivät voi näyttää muulta kuin nykysukupolven vuodesta toiseen jatkuvalta riitelyltä siitä, kenen pitäisi ryhtyä ensin toimiin ja kenen pitäisi maksaa. Jokainen voi kuvitella tilanteen, jossa itse olisi joutunut merihätään, mutta rannalle kokoontunut avustajajoukko jatkaisi loputonta väittelyä siitä, kuka unohti varoittaa merelle lähtijää tulevasta myrskystä, kenen veneellä pelastustoimiin olisi tänään reilua lähteä, kenen vuoro on tällä kertaa soutaa, kastuuko jonkun pyhäpuku tai myöhästyykö joku purjehduskerhon illallisilta.

Vaikka mittaluokka on erilainen, ei tilanteiden moraalinen luonne poikkea toisistaan. Vaatimukset reilusta taakanjaosta, historiallisesta vastuusta, kilpailukyvystä tai taloudellisesta tehokkuudesta tulisikin suhteuttaa siihen, mikä on oikeudenmukaista myös sukupolvien kesken.

Meillä on kaikki syyt tavoitella reilua ja sitovaa pitkän aikavälin sopua Pariisissa. Hyvä sopimus tekee velvollisuudestamme tuleville sukupolville helpomman kantaa. Tämä velvollisuus meillä on joka tapauksessa, onnistuivat valtuuttamamme neuvottelijat Pariisissa tai eivät.

Teksti on alunperin julkaistu Climate Ethics and Economics -blogissa.