Lähi-itä tarvitsee yhtenäistä ilmastopolitiikkaa • 1.10.2009puheenvuorotKohti Kööpenhaminaa

Mari Luomi
Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti

Lähi-itä tulee olemaan yksi ilmastonmuutoksen kielteisten seurausten päänäyttämöistä. Alueen merkittävät öljymaat kuitenkin suhtautuvat kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin torjuvasti. Koska ilmastonmuutos ei tunne valtioiden rajoja, alueellinen yhteistyö olisi elintärkeää ilmaston­muutoksen tuottamien ongelmien ratkaisemisessa. Kööpenhaminaa silmälläpitäen olisi myös ensisijaisen tärkeää, että alueen maiden intressit olisivat tasapuolisesti edustettuina neuvottelupöydissä. Toistaiseksi kuitenkin vauraiden öljyntuottajamaiden kannat dominoivat.

Ilmastonmuutoksen edetessä Lähi-idän keskilämpötilan arvioidaan nousevan jopa useita asteita vuosisadan loppuun mennessä. Tämän seurauksena myös sademäärät vähenisivät kymmeniä prosentteja nykytasosta. Vesiturvallisuus on aina ollut Lähi-idän kipupiste, ja ilmastonmuutos vain pahentaa asiaa. Myös merenpinnan nousu uhkaa jättää alleen merkittäviä rannikkoalueita.

Taloudellisessa kehityksessä alue jakautuu yhä selvemmin köyhiin ja rikkaisiin, eli varsinaiseen Lähi-itään ja Persianlahteen. Erityisen hankalassa asemassa ovat ne maat, joilla ei ole taloudellisia resursseja sopeutua muutoksiin. Esimerkiksi suolanpoisto merivedestä on Persianlahden öljyntuottaja­valtioissa yleinen tapa ylläpitää kotimaista vesiturvallisuutta, mutta tämä on monille muille alueen maille liian kallis vaihtoehto. Vaurailla valtioilla on myös paremmat mahdollisuudet taata kansalaistensa ruoka­turvallisuus. Tästä syvenevästä elintasokuilusta huolimatta koko alue kuuluu YK:n ilmastosopimuksessa kehitysmaiden ryhmään, eli maihin, joilla ei ole sitovia tavoitteita vähentää päästöjään. Koska Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen parikymmentä maata tuottavat yhteensä noin 7 % maailman hiilidioksidipäästöistä, ei niihin Kööpenhaminan allakaan kohdistu yhtä suuria paineita kuin esimerkiksi Kiinaan (20 %) tai Intiaan (4 %).

Kansainvälisen tason ilmastoneuvottelut nähdään Lähi-idässä vahvasti pohjois-etelä-kysymyksenä: Ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen sopeutumisen päävastuun tulee pysyä teollisuusmailla. Edes Persianlahden vauraat öljyntuottajamaat eivät ole valmiita jakamaan vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnan kustannuksista alueella.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueen ilmastopoliittisia kantoja on taas tyypillisesti leimannut niiden yksipuolisuus. Opec-maiden (mm. Saudi-Arabia, Kuwait, Qatar ja Arabiemiirikunnat)1 näkemykset ovat selkeitä ja näkyviä kansainvälisissä neuvotteluissa, kun taas järjestöön kuulumattomien maiden osallistuminen ja oma kannanmuodostus on ollut näkymätöntä.

Nämä jälkimmäiset maat eivät ole tarttuneet kansainväliseen ilmastonmuutoskeskusteluun kahdesta syystä: muut yhteiskunnalliset ongelmat ovat ajaneet kaukaiselta tuntuvan ilmastonmuutoksen edelle, eikä niillä ole (enää) merkittäviä öljyvaroja, joiden asemaa maailmanmarkkinoilla tulisi pyrkiä varjelemaan.

Lähi-idän öljyntuottajamaille YK:n ilmastosopimus onkin ollut ensisijaisesti energiapolitiikkaa – kaiken lisäksi uhkaavaa sellaista. Saudi-Arabian johdolla Opec on keskittynyt ennen kaikkea ilmaston­muutoksen hillinnän seurauksiin, joita se pitää itse ilmastonmuutostakin suurem­pana uhkana itselleen.

Kansainvälissä neuvotteluissa Opecille keskeisiä ovat taloudelliset kysymykset: teollisuusmaiden päästövähennysten kielteiset seuraukset, hiilidioksidin talteenotto- ja varastointi­teknologioiden rahoitus ja sopeutumisen kustannukset. Saudi-Arabia naapureineen katsoo, että teollisuusmaiden tulisi korvata ilmastonmuutoksen hillinnän näille aiheuttamat taloudelliset tappiot. Tämän logiikan mukaan hiilidioksidipäästöleikkaukset vähentävät fossiilisten polttoaineiden kysyntää, mikä puolestaan laskee öljyn hintaa. Opecin omien laskujen mukaan kysyntä voisi laskea 5 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.

Opec-maat ovat viime vuosina nostaneet hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin yhdeksi tärkeimmistä neuvottelukohdistaan. Teknologian katsotaan pidentävän öljyn aikakautta, sillä laaja-alaisesti käytettynä se mahdollistaisi tuotannon jatkamisen useilla vuosikymmenillä. Öljyntuottajamaat eivät kuitenkaan halua maksaa teknologian jatkokehittelystä ja käytöstä aiheutuneita lisäkustannuksia, minkä vuoksi ne ovat vaatineet sen sisällyttämistä uuden, vuoden 2012 jälkeisen ilmasto­sopimuksen joustomekanismeihin. Tällöin ne voisivat käydä kauppaa talteen otetusta hiilidioksidista saamillaan päästövähenemillä.

Arabian niemimaan Opec-maat erityisesti ovat myös korostaneet neuvotteluissa haavoittuvuuttaan sekä ilmastonmuutokselle että sen vastatoimille. Moraalisesti kenties arveluttavalla tavalla ne vaativat itselleen samanarvoista asemaa kuin vähiten kehittyneille maille, jotka lasketaan kaikkein haavoittuvimmiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Opec-maille sopeutuminen tarkoittaisi tukea talouden monipuolistamiseen uusille, öljystä riippumattomille sektoreille.

Muissa Lähi-idän maissa, kuten Libanonissa, Syyriassa, Egyptissä, Jordaniassa, Bahrainissa ja Marokossa, joissa öljytulojen osuus kansantulosta on pieni tai laskussa, ilmastonmuutos on vasta viime aikoina noussut kansalliselle agendalle. Ilmastonmuutoksen kielteiset vaikutukset ovat herättäneet päätöksentekijät, ja esimerkiksi Egypti on aidosti huolissaan Niilin suistoalueen kohtalosta.

Ensisijaisia asioita näille maille olisivatkin ilmastonmuutosten vaikutuksiin sopeutuminen ja siihen liittyen sopeutumistoimien rahoitus, teknologiansiirto sekä kansallisen kapasiteetin rakentaminen. Asiat ovat kuitenkin jääneet Opecin intressien jalkoihin. Lähi-idän muut arabimaat ovat myös haluttomia asettumaan poikkiteloin vauraiden ja vaikutusvaltaisten naapureidensa kanssa.

Arabimailta puuttuu siis yhteinen kanta Kööpenhaminan neuvotteluihin. Yksi syy tähän on myös alueen monenkeskisten instituutioiden heikkous; Arabivaltioiden liitto näistä tärkeimpänä on poliittisesti melko selkärangaton, eikä muita ilmastonmuutoskysymyksiä käsitteleviä valtioidenvälisiä verkostoja ole onnistuttu kehittämään.

Näistä lähtökohdista Lähi-idän maiden valmistautuminen ilmastonmuutoksen haasteisiin näyttääkin synkältä. Toivoa saattavat yksittäisille maille tuoda aurinkoenergiateknologioiden kehitys, mutta todelliset ehdokkaat rakentavan alueellisen ilmastoyhteistyön johtavaksi maaksi ovat vielä harvassa.

  • 1. Öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio Opecin jäseniä ovat Algeria, Arabiemiirikunnat, Angola, Ecuador, Irak, Iran, Kuwait, Libya, Nigeria, Qatar, Saudi-Arabia ja Venezuela. Kaikki ovat ratifioineet YK:n ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan. Angola ja Ecuador liittyivät Opeciin vasta 2007. Irak puolestaan liittyi YK:n sopimukseen ja pöytäkirjaan vasta heinäkuussa 2009. Arviot hiilidioksidipäästöjen osuuksista koskevat vuotta 2005 (World Resources Institute 2009).