Kehitysmaablokki G77:n haasteet kasvavat • 8.12.2008
Jos EU:n sisäinen koordinaatio on tunnetusti joskus riitaisaa, niin minkälaista mahtaa olla yli 100 kehitysmaan yhteisien linjauksien muodostaminen?
Vielä turvallisilla 70 ja 80 –luvuilla, kehitysmaiden kanta globaaleihin ympäristökysymyksiin oli suoraviivainen: ongelmat johtuvat Pohjoisesta jonka pitää ne myös ratkaista. Maailmanjärjestys on kuitenkin muuttunut, ja nykyisin kasvihuonekaasupäästöjen alati kasvava osa syntyy Etelän nousevissa suurissa talouksissa. Lisäksi useat kehitysmaat kokevat jo nyt ilmastonmuutoksen vaikutukset konkreettisina. Dogmaattinen jarruttaminen on vaikeammin perusteltavissa.
Jo useissa aikaisemmissa ilmastoneuvotteluissa pienten saarivaltioiden SIDS-ryhmä sekä vähiten kehittyneiden maiden LDC-ryhmä on ottanut yhteisen G77:n positiosta selkeästi eroavia kantoja. Näiden pienistä maista koostuvien ryhmien geopoliittinen painoarvo on kuitenkin vähäinen. Tuvalun edustajan tunteikkaat ja hyvin valmistellut puheenvuorot eivät juuri vaikuta ilmastoprosessin etenemiseen.
Mielenkiintoisesta on että nykyään myös johtavien kehitysmaiden linjauksissa näkyy eroja – vaikka tosipaikan tullen maat ovatkin toistaiseksi pitäneet yhtä. Kiina, joka vielä vuosituhannen vaihteessa leimasi kaiken itseään koskevan ilmastopolitiikan länsimaiden salaliitoksi, on asettanut omalle kehitykselleen numeerisia ilmastotavoitteita ja esiintynyt muutenkin maltillisesti. Monet pohjoisen neuvottelijat ovat antaneet tunnustusta Kiinan edistyksellisemmälle linjalle, joka kuulemma heijastuu varsinkin kahdenvälisissä epävirallisissa neuvotteluissa.
Toinen G77-johtaja Intia pysyttelee kovemmalla kannalla. Poznanissa Intia ehti jo tuomita sektorikohtaisen no lose –yhteistyön kehittyneiden maiden "savuverhoksi", jonka suojassa pyritään valtaamaan markkinaosuuksia, ja siinä sivussa tyrmätä Pohjoisen mahdollisen 80 % päästövähennyksen vuoteen 2050 mennessä täysin riittämättömänä.
Niin EU, Japani kuin Yhdysvallatkin esittävät päätavoitteenaan kehitysmaablokin velvoitteiden eriyttämistä, jonkinlaista jakoa nopeasti kasvaviin maihin (Kiina, Intia, Brasilia, Etelä-Afrikka) ja muihin kehitysmaihin. Etelän näkökulmasta tämä olisi todella käänteentekevä myönnytys, josta vastineeksi tarvitaan ainakin tuntuva kansainvälinen rahoituspaketti sekä jonkinlainen teknologian siirtoa käsittelevä ohjelma. Nämä mahdolliset suuret ratkaisut jäävät ensi vuodelle, mutta positiivisia signaaleja voivat optimistit etsiä jo Poznanin neuvotteluiden toiselta viikolta.