Kansalaispalkka ja ilmastopolitiikka • 1.3.2012puheenvuorot

Antero Honkasalo
ympäristöneuvos

Tulevaisuudessa yhteiskunta jakautuu todennäköisesti vielä nykyistä voimakkaammin eri alakulttuureihin. Maahanmuuton kasvu lisää vielä kulttuurien määrää. Elämäntapavalintojen kirjo kasvaa, vaikka ilmastopolitiikka ja raaka-aineiden hupeneminen asettavat sille omat tiukat ja ahtaat reunaehtonsa. Tämä vaikuttaa myös käytössä oleviin tekniikoihin ja niiden yhteiskunnalliseen hyväksyttävyyteen. Todennäköisesti niin, että kova high-tech ja pehmeä luonnonmukainen tekniikka kehittyvät vähähiilisessä yhteiskunnassa rinta rinnan ja täydentävät toisiaan.

Ympäristötietoisuus kasvaa kaikissa kansalaisryhmissä, mutta samalla erityisesti kasvaa se ryhmä, joka haluaa ryhtyä elämään luonnonmukaisesti ja pyrkii itse määrittämään oman ajankäyttönsä. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa osa yhteiskunnasta elää itse asiassa degrowth-liikkeen unelmoimien kohtuutalouden päämäärien mukaisesti. Toteuttamalla kansalaispalkka, voidaan tälle luoda institutionaaliset perusteet.

Kansalaispalkkaa on tähän asti perusteltu lähinnä sillä, että koska suomalaisessa yhteiskunnassa perustoimentulo turvataan kaikille vähintään toimeentulotuen ja työttömyysturvan muodossa, niin olisi paljon yksinkertaisempaa jakaa tietty perusturva suoraan kaikille kansalaisille. Tämä ei tulisi sen kalliimmaksi kuin nykyinen järjestelmä, koska voidaan purkaa paljon turhaa sosiaalispoliittisen tuen jakamiseen käytettyä byrokratiaa. Motivaatio työntekoon säilyisi, koska jos haluaa enemmän kuin kansalaispalkan, on hakeuduttava työelämään. Työttömyys vähenisi, eikä työttömiä tarvitsisi enää pakkokouluttaa ammatteihin, joissa he eivät halua toimia.

Työnantajat joutuisivat kuitenkin kiinnittämään enemmän huomiota työtehtävien mielekkyyteen ja työyhteisöjen ilmapiiriin ja vastaavasti myös johtamiskäytäntöihin, jotta työnteko olisi muutenkin kuin lisääntyneiden tulojen muodossa houkuttelevampaa kuin kansalaispalkan turvaama arki. Likaisista ja raskaista töistä jouduttaisiin maksamaan kunnon palkkaa, jotta niihin saataisiin työvoimaa ja töiden keskinäinen arvostuskin näin ehkä muuttuisi.

Kansalaispalkan etuna on kuitenkin ennen kaikkea nähty, että se tarjoaisi joustavan mallin, jossa ihmiset voisivat itse päättää, koska he opiskelevat, pitävät pitempiä vapaita tai voivat ryhtyä yrittäjiksi, kun tietty perustoimentulo olisi joka tapauksessa turvattu. Kansalaispalkka mahdollistaisi myös luonnonmukaisen pienviljelyn maaseudulla ja taide- ja käsityöammattien harjoittamisen nykyistä helpommin.

Ympäristövastuullinen yritystoiminta pyrkii voiton maksimoinnin sijasta tuottamaan yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita ja palveluja. Nämä yritykset ovat yleensä pieniä ja niiden merkitys on toistaiseksi marginaalinen. Toisaalta osuustoiminnan nousu aikanaan osoitti, että aatteellinenkin kaupallinen liike voi olla menestyvä. Kansalaispalkan toteuttaminen antaisi myös tällaiselle liiketoiminnalle aivan uusia edellytyksiä.

Arvostelijat ovat pitäneet kansalaispalkkaa kalliina ratkaisuna ja katsoneet, että se heikentää työmoraalia ja vaikeuttaa yritysten työvoiman saantia. Sen on myös näin heikentävän yritysten kansainvälistä kilpailukykyä.  Näin se on yksinkertaisesti sopimaton uusliberalistiseen talouteen.

Vähähiilisen yhteiskunnan kannalta kansalaispalkka tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ratkaisumallin; osa yhteiskunnasta alentaa vapaaehtoisesti hiilijalanjälkeään tyytymällä alhaisempaa tulotasoon ja enempään ja joustavampaan vapaa-aikaan ja jopa joutilaisuuteen. Osa jatkaa enemmän tai vähemmän entiseen malliin, mutta maksaa korkeita ympäristöveroja, joiden tuotto suunnataan ympäristöinvestointeihin.

Utopiaako vai kehityspolku, jota kohti itse asiassa väistämättä kuljemme?