Intia - agitaattori vai rauhantekijä? • 26.11.2009Kööpenhamina

Antto Vihma
Tutkija,
Tulevaisuuden Tutkimuskeskus

Ensi näkemältä YK:n ilmastoprosessin nykytilasta saa synkän kuvan. Neuvottelujen näkyvä osa, jossa maat ja maaryhmät antavat virallisia lausuntojaan, on tiukassa takalukossa. Samat kipukysymykset, joista on väännetty kättä jo vuosikausia ovat auki kuin järven selälle antava kuuman saunan ovi. Hieman toivoa kuitenkin on, vaikka aika käykin vähiin. Yleiskuvaa tummentaa muna vai kana -tilanne, jossa yhtäkään suurta kysymystä ei voida ratkaista ennen laajemman kokonaisratkaisun syntymistä.

Teollisuusmaat eivät suostu sopimaan rahoituksen suuruudesta ennen kuin rahojen hallinnosta on selvyys. Kehitysmaat eivät suostu keskustelemaan hillintätoimensa tuomisesta kansainvälisen sopimuksen piiriin ennen kuin rahoituksesta on päätetty. Kööpenhaminan korttitalo voidaan rakentaa kokoon vasta viime metreillä. Optimistit toistelevatkin tarinaa siitä miten Kioton sopimuskin ”neuvoteltiin kolmessa päivässä”.

Yksi neuvottelujen avainpelaajista on Intia, joka on hankkinut teollisuusmaiden silmissä maineen hankalana neuvottelukumppanina. Tällaisia syytöksiä esitetään harvoin muodollisesti, mutta ilmastoneuvottelujen käytäväpuheissa kaikki tuntevat asetelman. Intia on Etelän oikeuksien puolustaja ja neuvotteluprosessin väsymätön jarruttaja, joka siteeraa YK:n ilmasto-ohjelman puitesopimusta kuin se olisi pyhä teksti eikä vuonna 1992 saavutettu poliittinen kompromissi.

Kyseenalaista mainetta ovat lisänneet kapeat tulkinnat eri työryhmien mandaateista sekä hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n leimaaminen teollisuusmaiden kätyriksi. Virtahepo neuvotteluhuoneessa on ollut per capita -ajattelu, jota Intia on puolustanut aina 1990-luvun alusta alkaen. Intian kasvihuonekaasupäästöt jaettuna sen asukasmäärällä on erittäin pieni luku; vain noin neljäsosa Kiinan per capita päästöistä, kymmenesosa teollisuusmaiden keskiarvosta ja viidestoistaosa Yhdysvalloista. Absoluuttisena lukuna Intian kokonaispäästöt – huomioimatta maankäytön muutoksia – ovat maailman neljänneksi suurimmat ja vahvalla kasvu-uralla.

Intia on kategorisesti kieltäytynyt kaikista kansainvälisistä velvoitteista ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Mihinkään päästöjen absoluuttiseen vähentämiseen ei Intian odotetakaan sitoutuvan, sillä maan kehitystaso ja köyhyys vaativat energiankulutuksen tuntuvaa kasvua. Intia on torjunut myös viattomammat pyynnöt kuten omien päästöjen raportoinnin tai jo toteutettavan energiansäästöpolitiikkansa tuomisen kansainvälisen sopimuksen piiriin. Intia tavallaan kyyristyy piiloon köyhiensä taakse kansainvälisillä areenoilla, kuten Greenpeacen raportti aikoinaan raflaavasti väitti. Vastavuoroisesti teollisuusmaat piiloutuvat Intian rikkaiden taakse.

Usein Suomessakin kuultu argumentti on, ettei pohjoisen päästövähennyksillä ole merkitystä, jos Intian teollisuutta ja kasvavan keskiluokan kulutusta ei samalla säädellä. Intian sisäpoliittisessa ilmastokeskustelussa on havaittavissa muutamia koko eliittiä yhdistäviä piirteitä. Intia on loukkaantunut siitä että se on puheissa yhdistetty ”suurten päästäjämaiden” joukkoon, pettynyt teollisuusmaiden tähänastisiin päästövähennyksiin, ja kokee ettei sen kehitystasoa ja köyhyysongelmaa ymmärretä kansainvälisesti.

Johtopäätöksissä on kuitenkin selviä eroja, mikä on viime aikoina näkynyt julkisena köydenvetona avainhenkilöiden kesken. Ympäristöministeri Jairam Ramesh on toivonut Intian pehmentävän linjaansa kokousagitaattorina, sekä myös asiakysymyksissä kuten kansainvälisessä raportoinnissa. Ramesh jopa toivoo kehitysmailta sillanrakennustyötä Yhdysvaltojen suhteen. Intian delegaation vanha kaarti puolestaan näkee vuosien työn valuvan hukkaan mahdollisten myönnytysten myötä.

Vallalla olevassa neuvottelutilanteessa on ilo etsittävä pienistä asioista. Yksi tällainen on Intian käymä sisäinen keskustelu kansainvälisestä ilmastopolitiikasta. Tämä on paitsi toimivan demokratian merkki, myös oikeasti vaikuttavan ilmastosopimuksen mahdollistava tekijä – sitten joskus tulevaisuudessa kun aika on kypsä.