Ilmaston lämpenemisen pelottava matematiikka • 10.10.2012

Bill McKibben
Yhdysvaltalainen kirjailija, toimittaja ja ympäristövaikuttaja.
Tekstin suomeksi kääntänyt Emma Hakala.

Kolme numeroa, jotka johtavat globaaliin ilmastokatastrofiin – ja jotka tekevät selväksi, kuka on vihollinen

 

Tässä muutamia tiukkoja lukuja ilmastonmuutoksesta: kesäkuussa 2012 rikkoutui tai saavutettiin 3215 lämpöennätystä eri puolilla Yhdysvaltoja. Sitä edelsi tilastohistorian lämpimin toukokuu pohjoisella pallonpuoliskolla – ja samalla järjestyksessä 327. perättäinen kuukausi jolloin koko maapallon lämpötila ylitti 1900-luvun keskiarvon. Todennäköisyys sitä vastaan, että näin tapahtuu sattumalta, on 3.7 · 10^ (-99) , joka on huomattavasti suurempi luku kuin tähtien lukumäärä maailmankaikkeudessa.

Meteorologien mukaan kevät 2012 oli Yhdysvalloissa lämpimin koskaan tilastoitu; itse asiassa se rikkoi vanhan ennätyksen siinä määrin että se oli ”suurempi kuin minkään aikaisemman vuodenajan tilastoitu keskiarvo”. Keväällä Saudi-Arabian viranomaiset raportoivat sateesta yli 40 asteen lämpötilassa, mikä on kuumin rankkasade maapallon historiassa.

Johtajamme eivät kuitenkaan tunnu tätä huomaavan. Kesäkuussa 2012 maailman valtiot tapasivat Rio de Janeirossa vuoden 1992 suuren ympäristökokouksen 20-vuotisjuhlatapaamisessa, mutta eivät saavuttaneet mitään. Toisin kuin George H.W. Bush, joka lensi massiiviseen ensimmäiseen tapaamiseen, Barack Obama ei edes vaivautunut osallistumaan. Kyseessä oli vain ”varjo siitä iloisesta, luottavaisesta kokouksesta, joka käytiin 20 vuotta sitten”, kirjoitti brittitoimittaja George Monbiot. Kukaan ei tällä kertaa kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota, ja askelilla oli tyhjä kaiku samoissa halleissa, joissa aikoinaan ”parveili ihmisiä”. Koska kirjoitin erään ensimmäisistä suurelle yleisölle tarkoitetuista ilmaston lämpenemistä käsitelleistä kirjoista kauan sitten vuonna 1989, ja koska olen käyttänyt välissä olleet vuosikymmenet työskennellen tuloksettomasti lämpenemisen hidastamiseksi, voin kohtuullisella itseluottamuksella sanoa, että olemme häviämässä taistelun, pahasti ja nopeasti. Syynä tähän on ennen kaikkea se, että kieltäydymme sitkeästi uskomasta, millaisessa vaarassa ihmiskunta on.

Kun ylipäänsä ajattelemme ilmaston lämpenemistä, argumentit tapaavat olla ideologisia, teologisia ja taloudellisia. Tilanteen vakavuuden ymmärtämiseksi kuitenkin tarvittaisiin vain hieman matematiikkaa. Viime vuoden aikana ympäristöalan konferensseja ja tieteellisiä lehtiä on kiertänyt helppo ja vaikuttava aritmeettinen analyysi, jonka alun perin ovat laatineet brittiläiset finanssianalyytikot. Se ei kuitenkaan ole tullut kunnolla suuren yleisön tietoisuuteen. Kyseinen tutkimus kääntää kolmen yksinkertaisen numeron keinoin nurin suuren osan perinteisesti ilmastonmuutokseen liitetyistä poliittisista näkemyksistä, ja auttaa ymmärtämään miten vaarallisessa – ja miltei toivottomassa – tilanteessa olemme.

Ensimmäinen numero: 2 celsiusastetta

Jos asiat menisivät kuten elokuvissa, Kööpenhaminan ilmastokonferenssi vuonna 2009 olisi ollut käännekohta kamppailussa ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Maailman valtiot kokoontuivat Tanskan synkeässä talvessa tapaamiseen, jota Britannian johtava ilmastoekonomisti Sir Nicholas Stern kutsui ”tärkeimmäksi sitten toisen maailmansodan, ottaen huomioon mitä on pelissä.” Konferenssin puheenjohtajana toiminut Tanskan energiaministeri Connie Hedegaard julisti tuolloin: ”Tämä on meidän mahdollisuutemme. Jos menetämme sen, voi mennä vuosia ennen kuin saamme uuden, jos koskaan.”

Mahdollisuus kuitenkin menetettiin. Kööpenhaminassa epäonnistuttiin hätkähdyttävästi. Kiina ja Yhdysvallat, jotka yhdessä aiheuttavat 40 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä, eivät kumpikaan olleet valmiita merkittäviin myönnytyksiin, joten konferenssi ajelehti päämäärättömästi kunnes maailman poliittiset johtajat lensivät paikalle viimeisenä päivänä. Kaaoksen seassa laadittiin presidentti Obaman johdolla kasvojen pelastukseksi Kööpenhaminan julistus (Copenhagen Accord), joka ei onnistunut huijaamaan monia. Sen sisältämät täysin vapaaehtoiset päätökset eivät sitoneet ketään mihinkään, ja vaikka maat olisivat ilmaisseet suostuvansa hiilidioksidipäästöjen leikkauksiin, niiden toimeenpanoon ei ollut mitään mekanismia. ”Kööpenhamina on tänään rikospaikka”, julisti vihainen Greenpeacen edustaja, ”ja syylliset pakenevat lentokentälle.” Sanomalehtiotsikot olivat yhtä säälimättömiä: ”Kööpenhamina: Aikamme München?”, kysyi eräs.

Kööpenhaminan julistus  sisälsi kuitenkin erään tärkeän numeron. Ensimmäisessä kappaleessaan se virallisesti hyväksyi ”tieteellisen näkemyksen, jonka mukaan maapallon lämpötilan nousun pitäisi pysyä alle kahden celsiusasteen.” Heti seuraavassa kappaleessa julistettiin: ”Sovimme, että maailman päästöihin tarvitaan rajuja leikkauksia (…) jotta maapallon lämpötilan nousu pysyy alle kahden celsiusasteen.” Näin julistus sisältää  kahden asteen tavoitteen, jonka olivat aiemmin samana vuonna hyväksyneet niin G8-maat kuin maailman suurimmat talousmahdit. Kyseessä oli varsin sovinnainen linja, joka nousi keskusteluun ensi kertaa jo vuonna 1995 ilmastokonferenssissa, jossa puhetta johti Saksan silloinen ympäristöministeri ja nykyinen liittokansleri Angela Merkel.

Taustaksi: Tähän mennessä olemme nostaneet maapallon keskilämpötilaa vajaat 0,8 celsiusastetta, mistä on koitunut enemmän tuhoa kuin moni asiantuntija osasi odottaa. (Kolmannes Arktiksen kesäjäätiköstä on hävinnyt, valtameret ovat 30 prosenttia happamampia, ja koska lämpimässä ilmassa on enemmän vesihöyryä kuin viileässä, ilmakehä valtamerien yläpuolella on huolestuttavat viisi prosenttia kosteampi, mikä edesauttaa tulvien syntymistä.) Ottaen huomioon nämä vaikutukset, monet tieteilijät ovat alkaneet ajatella kahden asteen olevan liian heikko  tavoite. ”Mikä tahansa luku selvästi yhden asteen yläpuolella on riski”, sanoo MIT:n hurrikaanitutkija Kerry Emmanuel, ja jatkaa: ”Mahdollisuudet käyvät yhä huonommiksi, kun lämpötila nousee.” Thomas Lovejoy, joka aikaisemmin oli Maailmanpankin johtava biodiversiteettiasiantuntija, toteaa: ”Jos tällaista tapahtuu jo 0,8 asteen jälkeen, kaksi astetta on yksinkertaisesti liikaa.” NASAn asiantuntija James Hansen, maapallon johtava ilmastotieteilijä, on vielä jyrkempi: ”Kansainvälisissä neuvotteluissa esitetty kahden asteen tavoite on pitkällä aikavälillä resepti katastrofille.” Kööpenhaminan kokouksessa pienten saarivaltioiden edustaja varoitti, ettei kahden asteen noususta moni selviäisi: ”Jotkut valtiot vain katoavat.” Kun kehittyvien maiden delegaatteja varoitettiin, että kaksi astetta olisi kuivuudesta kärsivälle Afrikalle ”itsemurha”, moni heistä alkoi toistaa iskulausetta ”Yksi aste, yksi Afrikka.”

Näin perustelluista epäilyistä huolimatta poliittinen realismi päihitti tieteellisen tiedon ja maailma tyytyi kahden asteen tavoitteeseen – se on itse asiassa miltei ainoa asia, josta maailmassa ilmastonmuutoksen suhteen vallitsee jonkinlainen sopu. Kaiken kaikkiaan 167 maata, jotka aiheuttavat 87 prosenttia maapallon päästöistä, ovat allekirjoittaneet Kööpenhaminan julistuksen ja hyväksyneet kahden asteen tavoitteen. Vain muutama kymmenen maata on jättänyt sopimuksen hyväksymättä, näiden joukossa Kuwait, Nicaragua ja Venezuela. Jopa Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, jonka elää pääasiassa öljy- ja kaasuviennillä, allekirjoitti sopimuksen. Vallitseva virallinen kanta maapallolla on, ettei lämpötila saa nousta yli kahdella asteella – tästä on tullut perusasioiden perusta. Kaksi astetta.

Toinen numero: 565 gigatonnia

Tieteilijät arvioivat, että voimme suoltaa ilmakehään vielä noin 565 gigatonnia hiilidioksidia kuluvan vuosisadan puoliväliin mennessä niin, että lämpötilan nousun voidaan vielä perustellusti olettaa pysyvän juuri alle kahden asteen. (Perusteltu tarkoittaa tässä neljää mahdollisuutta viidestä – eli hiukan huonommin kuin pelattaessa venäläistä rulettia revolverilla.)

Ajatus globaalista ”hiilidioksidibudjetista” syntyi noin vuosikymmen sitten, kun tieteilijät alkoivat laskea miten paljon öljyä, hiiltä ja kaasua vielä voitaisiin turvallisin mielin polttaa. Koska olemme jo tähän mennessä nostaneet maapallon lämpötilaa 0,8 asteella, olemme suunnilleen puolimatkassa tavoitteeseen. Tietokoneella lasketut mallit kuitenkin osoittavat, että vaikka lakkaisimme lisäämästä hiilidioksidin määrää nyt, lämpötila todennäköisesti silti nousisi vielä 0,8 asteella, sillä aikaisemmin ilmakehään päästetyt  hiilidioksidipäästöt jatkavat ilmakehän lämmittämistä. Toisin sanoen olemme itse asiassa jo saavuttaneet kolme neljäsosaa matkasta kahteen asteeseen.

Kuinka tarkkoja nämä luvut sitten ovat? Kukaan ei väitä niiden olevan täsmällisiä, mutta harva kiistää niiden olevan yleisesti ottaen oikeassa. 565 gigatonnin määrite saatiin eräällä parhaista tietokonesimulaatiomalleista, joita tiedemaailmassa on kehitetty viime vuosikymmenien aikana. Sitä vahvistavat lisäksi viimeisimmät ilmastosimulaatiot, joita on tehty hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) seuraavaa raporttia varten. ”Eri malleissa ei näy olevan juuri minkäänlaista eroa”, sanoo Tom Wigley, australialainen ilmastontutkija National Center for Atmospheric Research-tutkimuslaitoksesta. ”Aineistossa on tällä hetkellä noin 40 mallia, kun niitä aikaisemmin oli 20. Silti numerot ovat edelleen suunnilleen samoja. Teemme enää vain hienosäätöä. En usko, että muutosta on juuri tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana.” William Collins, vanhempi ilmastontutkija Lawrence Berkeley National Laboratory-tutkimuslaitoksesta, on samaa mieltä: ”Uskon tämän mallinnuskierroksen antavan suunnilleen samanlaisia tuloksia. Ilmastojärjestelmän toiminnan ymmärtäminen ei tule tarjoamaan ilmaisia lounaita.”

Ilmaista lounasta ei tule myöskään maailman talouksilta. Vaikka vuoden 2009 finanssikriisin aikana koettiin hetkellinen suvantovaihe, hiiltä päätyy yhä ilmakehään ennätysvauhtia. Toukokuun lopussa kansainvälinen energiajärjestö (IEA) julkisti viimeisimmät tilastonsa: hiilidioksidipäästöt nousivat viime vuonna 31,6 gigatonniin, mikä on 3,2 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Yhdysvalloissa oli lauha talvi, ja siellä muunnettiin hiilivoimaloita maakaasukäyttöisiksi, joten sen päästöt laskivat hieman, mutta Kiinassa talouskasvu jatkui ja sen hiilidioksidipäästöt (jotka vastikään ohittivat Yhdysvaltain lukeman) nousivat 9,3 prosenttia. Japani taas sulki Fukushiman onnettomuuden jälkeen ydinvoimaloitaan, joten myös siellä päästöt kasvoivat 2,4 prosenttia. ”Yritystä uusiutuvan energian lisäämiseen ja energiatehokkuuden parantamiseen on ollut”, sanoo Corinne Le Quéré, joka johtaa Englannissa Tyndall Centre for Climate Change Research-tutkimuslaitosta. ”Numerot kuitenkin osoittavat, että tähän mennessä yritys on ollut marginaalista.” Itse asiassa lukuisat tutkimukset osoittavat, että hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkossakin noin kolmella prosentilla vuodessa. Sitä tahtia 565 gigatonnin raja tulee vastaan 16 vuodessa. ”Uudet tiedot tuovat lisävahvistusta siihen, että ikkuna kahden asteen alla pysymiseen on sulkeutumassa”, sanoo Fatih Birol, IEA:n pääekonomisti. Hän jatkaa: ”Tämä aineisto näyttäisi parhaiten tukevan noin kuuden asteen lämmönnousua.” Vaikutukset maapalloon vastaisivat tällöin tieteiskirjallisuuden visioita.

Myös Rion konferenssissa uusimmat tiedot saivat kaikki jälleen vetoamaan uskottavien kansainvälisten toimien puolesta, jotta kahden asteen tavoitteeseen päästäisiin. Näytelmä jatkuu marraskuussa Qatarissa YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC) seuraavassa osapuolikokouksessa (COP). Vuorossa on jo 18. COP – ensimmäinen pidettiin Berliinissä vuonna 1995, eikä prosessissa ole sen jälkeen saavutettu juuri mitään. Jopa tutkijat – jotka yleensä ovat pahamaineisen vastahakoisia itse ottamaan kantaa – alkavat luopua pyrkimyksestään pelkästään tuottaa tietoa. ”Viesti on ollut sama jo miltei 30 vuotta”, sanoo William Collins sarkastisesti. ”Mittaristo ja tietokoneet kykenevät tuottamaan tarvittavat todisteet yksityiskohtaisina. Jos nykyisellä linjalla päätetään jatkaa, se pitäisi ainakin tehdä tarkkaan nykyistä tutkimustietoa miettien.” Ilmeisen tietoisena siitä, että lausunto voi tulla lainatuksi, hän lisää nopeasti: ”Tarkoitan siis tarkemmin nykyistä tutkimustietoa miettien.”

Toistaiseksi tällaisilla vetoomuksilla on kuitenkin ollut vain vähän vaikutusta. Tilanne on pysynyt samana neljännesvuosisadan: tieteelliseen tutkimukseen perustuvia varoituksia seuraa poliittinen toimettomuus. Epävirallisesti puhuvien tieteilijöiden äänensävy on yleensä paheksuvan suorasukainen. Eräs vanhempi tutkija totesi minulle: ”Tiedäthän, miten hallitukset nykyään haluavat tupakka-askeihin pelotteeksi valokuvan, jossa jollakulla on kaulassa reikä? Bensapumppuihin pitäisi saada jotain samanlaista.”

Kolmas numero: 2795 gigatonnia

Tämä numero on kaikkein pelottavin, ja lisäksi ensimmäinen, joka sekoittaa asian poliittiset ja tieteelliset ulottuvuudet. Sen toi viime vuonna esiin lontoolaisten finanssianalyytikoiden ja ympäristövaikuttajien muodostama Carbon Tracker Initiative, jonka julkaisema raportti pyrki kertomaan sijoittajille, millaisia riskejä ilmastomuutos voi merkitä heidän osakesalkuilleen. Numero vastaa sitä hiilimäärää, joka sisältyy fossiilisia polttoaineita tuottavien yhtiöiden sekä niiden tavoin käyttäytyvien valtioiden (kuten Venezuela tai Kuwait) omistamiin kivihiili-, öljy- ja kaasuvarantoihin. Toisin sanoen, sen verran fossiilisia polttoaineita olemme vielä aikeissa polttaa. Olennaista on, että luku 2795 on suurempi kuin edellinen, 565 – viisi kertaa suurempi.

Carbon Tracker Initiative – jota johtaa kirjanpitojätti PricewaterhouseCoopersilla aikaisemmin työskennellyt ympäristövaikuttaja James Leaton – syynäsi omistajatietokantoja selvittääkseen, miten paljon öljyä, kaasua ja kivihiiltä maailman energiayhtiöillä on hallussaan. Luvut eivät ole täydellisiä – ne eivät täysin huomioi epäkonventionaalisten energialähteiden, kuten liuskekaasun, viimeaikaista kasvua eivätkä kivihiilivarantoja, joiden kohdalla raportointivelvollisuus ei ole yhtä tarkka kuin öljyn ja kaasun. Suurimpien yhtiöiden osalta tiedot kuitenkin ovat varsin täsmällisiä: jos vaikkapa kaikki venäläisen Lukoilin ja yhdysvaltalaisen ExxonMobilin omistamat varannot poltettaisiin, kumpikin päästäisi ilmakehään yli 40 gigatonnia hiilidioksidia.

Juuri siksi 2795 gigatonnia on niin merkittävä luku. Ajatellaan, että kaksi celsiusastetta olisi lain säätämä promilleraja autoilemiselle, ja 565 gigatonnia se annosmäärä, jonka turvallisin mielin voisi juoda ilman, että tuo raja ylittyy – vaikkapa kuusi olutta illan mittaan. 2795 gigatonnia sitten? Se vastaa niitä kolmea olutmäyräkoiraa, jotka polttoaineteollisuudella on pöydällä, avattuina ja odottamassa että ne kaadetaan juotaviksi.

Meillä on siis viisi kertaa enemmän öljyä, hiiltä ja kaasua kuin ilmastotutkijoiden mukaan on turvallista polttaa. Niistä 80 prosenttia pitäisi pitää maan alle lukittuna, että välttäisimme kohtalomme. Ennen kuin luvut olivat tiedossa, tämä kohtalo näytti todennäköiseltä – nyt, ilman massiivista väliintuloa, se näyttää varmalta.

Kaikki tämä hiili, kaasu ja öljy on toki vielä maan alla. Taloudellisessa mielessä ne on kuitenkin jo kaivettu esiin: ne on laskettu osakekursseihin, yritykset lainaavat niitä vastaan rahaa ja valtiot perustavat budjettinsa niistä tulevaisuudessa saataviin tuloihin. Siksi suuret fossiilisia polttoaineita tuottavat yritykset ovat niin sinnikkäästi pyrkineet estämään hiilidioksidin sääntelyn – kyseessä on niiden perusomaisuus, johon perustuu niiden koko markkina-arvo. Siitä syystä ne ovat viime vuosina niin kovasti yrittäneet päästä käsiksi öljyyn Kanadan hietikoissa, pumpata entistä syvemmältä merenpohjasta tai porata Appalakeilla.

Jos Exxonille tai Lukoille sanotaan, että ilmaston tuhoamisen välttämiseksi ne eivät voi käyttää varantojaan, niiden liiketaloudellinen arvo tippuu. JP Morganilla aiemmin työskennellyt ja nyt Capital Institutea johtava John Fullerton laskee, että tämänhetkisellä markkina-arvolla 2795 gigatonnin hiilipäästöt ovat arvoltaan noin 27 biljoonaa dollaria (27 000 000 000 000 dollaria). Tutkijoiden neuvojen noudattaminen jättämällä tästä 80 prosenttia hyödyntämättä merkitsisi siis 20 biljoonan dollarin menetyksiä. Numerot eivät tietenkään ole täsmällisiä, mutta tämä hiilikupla saa silti asuntokuplan kalpenemaan vertailussa. Se ei toki välttämättä puhkea – on hyvin mahdollista, että kaikki hiili poltetaan, jolloin sijoittajilla ei olisi hätää. Jos näin käy, planeettamme on kuitenkin pilalla. On mahdollista saavuttaa hyvä tuloslaskelma fossiilissa polttoaineissa, tai suhteellisen terve maapallo – mutta numeroiden valossa näyttää siltä, että ei molempia yhtä aikaa. Laske itse: 2795 on viisi kertaa 565. Siihen tarina loppuu.

***

Tähän asti, kuten alussa tuli ilmi, yritykset toimia ilmaston lämpenemisen estämiseksi ovat epäonnistuneet. Hiilidioksidipäästöt kasvavat, etenkin kun kehittyvät maat jäljittelevät (ja korvaavat) länsimaiden teollisuutta. Pienet päästöleikkaukset rikkaammissa maissa eivät myöskään riitä saamaan aikaan sitä muutosta, joka tarvittaisiin rikkomaan edellä esitettyjen numeroiden rautainen logiikka. Saksa kuuluu niihin harvoihin suuriin maihin, joissa energiapolitiikkaa on aidosti yritetty muuttaa. Eräänä aurinkoisena päivänä viime toukokuussa siellä tuotettiin lähes puolet käytetystä energiasta aurinkopaneeleilla – huolimatta suhteellisen pohjoisesta sijainnista. Se on pieni ihme, ja osoittaa että teknologia ongelmamme ratkaisuun on olemassa. Puuttuu vain tahto. Tällä hetkellä Saksa on poikkeus, ja sääntönä on yhä lisääntyvä hiilenkäyttö.

Epäonnistumisten ketjun ansiosta tiedämme nyt paljon siitä, mitkä toimintatavat eivät toimi. Ympäristöaktivistit ovat esimerkiksi panostaneet paljon aikaa muuttaakseen yksittäisten ihmisten käyttäytymistä. Miltei joka kodista löytyykin nyt energiansäästölamppu – mutta niin löytyy myös uusi, energiasyöppö ohutruutuinen plasmatelevisio. Suurin osa meistä suhtautuu vihertymiseen perustavalla tavalla ristiriitaisesti: pidämme halvoista lennoista lämpimiin paikkoihin, emmekä varmasti halua luopua niistä jos kaikki muutkin vielä niitä käyttävät. Koska me kaikki jollain tavalla hyödymme fossiilisista polttoaineista, on ilmastonmuutoksen estäminen kuin yrittäisimme perustaa liikettä itseämme vastaan – ikään kuin seksuaalivähemmistöjen puolustajien pitäisi löytyä pelkästään evankelisten saarnamiesten joukosta, tai orjuuden poistajien plantaasinomistajista.

Ihmiset kokevat – aivan oikein – että heidän omat tekemisensä eivät vaikuta ratkaisevalla tavalla ilmakehän hiilidioksiditasoon. Vuonna 2010 tehdyssä kyselyssä todettiin että ”vaikka kierrätys on yleistä Yhdysvalloissa ja 73 prosenttia kyselyyn vastanneista maksaa laskunsa internetissä säästääkseen paperia”, vain neljä prosenttia oli vähentänyt energiankulutusta ja vain kolme prosenttia ostanut hybridiauton. Jos aikaa olisi vuosisata, olisi kenties mahdollista muuttaa elintapoja niin, että sillä olisi vaikutusta – mutta aikaa meillä nimenomaan ei ole.

Tehokkaampi tapa olisi tietenkin vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, ja sitäkin ympäristötoimijat ovat yrittäneet, mutta varsin rajallisella menestyksellä. He ovat kärsivällisesti lobanneet johtajia ja yrittäneet saada nämä vakuuttuneiksi vaarasta edessämme, olettaen että varoituksia kuunneltaisiin. Joskus tämä on myös näyttänyt onnistuvan. Esimerkiksi Barack Obama kampanjoi ilmastonmuutoksen hidastamiseksi voimakkaammin kuin kukaan Yhdysvaltain presidentti aiemmin – voitettuaan puolueensa ehdokkuuden hän ilmoitti kannattajilleen, että valinta presidentiksi merkitsisi  sitä hetkeä kun ”valtamerien nousu alkoi hidastua ja planeetta parantua.” Presidenttinä hän on myös saavuttanut yhden merkittävä muutoksen: liikennevälineiltä edellytetty energiatehokkuus lähti vakaaseen nousuun. Se kuuluu niihin toimenpiteisiin, jotka olisivat auttaneet huomattavasti, mikäli ne olisi otettu käyttöön 25 vuotta sitten. Tässä artikkelissa esitettyjen lukujen valossa se kuitenkin on todella vaatimaton alku.

Tällä hetkellä tehokas toiminta edellyttää, että suurin osa hiilivarannosta pidetään visusti maaperässä, ei ainoastaan polttamistahdin vähäistä hidastamista. Sen suhteen presidentti Obama, ilmeisesti yhä ”Drill, baby, drill” –iskulauseiden vaivaamana, on tehnyt kaikkensa poraamisen ja kaivostoiminnan edistämiseksi. Hänen sisäministerinsä muun muassa salli hiilenkaivuun suuressa osassa Powder-joen laaksoa, missä hiiltä on noin 67,5 gigatonnia (tai yli kymmenen prosenttia jäljellä olevasta ”hiilen käytön varasta”). Samoin ollaan Yhdysvalloissa toimimassa arktisen alueen ja valtamerien suhteen. Maaliskuisessa puheessaan presidentti Obama totesikin: ”Saatte sanani, että jatkamme poraamista missä vain pystymme (…) Sen sitoumuksen teen.” Seuraavana päivänä, öljyputkien ympäröimänä Cushingissa, Oklahomassa, presidentti lupasi työskennellä tuuli- ja aurinkoenergian hyväksi, mutta samalla nopeuttaa fossiilisten polttoaineiden kehittämistä: ”Öljy- ja kaasutuotannon lisääminen kotimaassa on ollut, ja tulee jatkossakin olemaan, olennainen osa kaikkiin käytössä oleviin vaihtoehtoihin perustuvaa energiastrategiaa.” Hän on toisin sanoen sitoutunut löytämään vielä lisäystä 2795 gigatonnin polttamattomaan hiilivarantoon. 

Joskus ironia on kuin Borat-elokuvasta: kesäkuun alussa Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton matkusti norjalaisella tutkimustroolarilla katsomaan itse ilmastonmuutoksen aiheuttamia tuhoja. ”Monet ennusteet lämpenemisestä Pohjoisnavalla kalpenevat toteutuneiden tietojen rinnalla”, hän sanoi, kuvaten näkyä ”vakavoittavaksi”. Sitten hän jatkoi matkaa tapaamiseen, jossa muiden ulkoministerien kanssa keskusteli pääasiassa siitä, miten varmistaa että länsimaat saavat oman osansa mannerjäätikön sulaessa esiin tulevasta öljystä (sen arvo on noin 9 biljoonaa dollaria, eli 90 miljardia barrelia öljyä tai 37 gigatonnia hiiltä). Kesällä 2012 Obaman hallinto ilmoitti antavansa Shellille luvan aloittaa poraukset Pohjoisnavalla.

Miltei kaikki hallitukset, joilla on käytössään hiilivetyä, käyttäytyvät samoin. Esimerkiksi Kanada tunnetaan liberaalina, kansainvälisyyttä kannattavana demokratiana – ei siis mikään ihme, että se allekirjoitti Kioton sopimuksen ja siten lupasi huomattavasti leikata hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2012 mennessä. Sitten öljyn hinnannousu teki yllättäen Albertan hietikoista löytyvän öljyn taloudellisesti houkuttelevaksi. Kuten NASA:n ilmastotieteilijä James Hansen on todennut, niissä on noin 240 gigatonnia hiiltä (eli miltei puolet jäljellä olevasta ”hiilen käyttövarasta”, jos 565 gigatonnin raja otetaan vakavasti), mikä tekee Kanadan Kioto-sitoumuksen yhdentekeväksi. Vuoden 2011 joulukuussa Kanadan hallitus vetäytyi Kioton sopimuksesta, jottei joutuisi maksamaan sakkoa tavoitteissa epäonnistumisesta.

Sama tekopyhä asenne vaivaa yli ideologisten rajojen. Puhuessaan Kööpenhaminan ilmastokonferenssissa 2009 Venezuelan Hugo Chavez lainasi Rosa Luxemburgia, Jean-Jacques Rousseauta ja Jeesus Kristusta, ja sanoi: ”ilmastonmuutos on epäilemättä vuosisadan kauhistuttavin ympäristöongelma”. Seuraavana keväänä hän kuitenkin allekirjoitti valtio-omisteisen öljy-yhtiön Simon Bolivar –juhlahuoneistossa sopimuksen, joka sallii kansainvälisen konsortion aloittaa öljyntuotannon Orinocon hietikolla, luoden näin ”tärkeimmän veturin alueen ja Venezuelan väestön kokonaisvaltaiseen kehittämiseen.” Orinocon varanto on suurempi kuin Albertan – yhdessä ne täyttäisivät koko sen varan, joka on jäljellä ilmakehässä hiilen käytölle.

***

Yritykset hidastaa ilmastonmuutosta ovat siis tähän asti saaneet aikaan vain vähittäisiä, takeltelevia vaikutuksia. Nopea, kokonaisvaltainen muutos edellyttäisi varsinaista kansanliikettä, ja kansanliikkeen syntyminen taas edellyttää, että on olemassa vihollinen. Kuten John F. Kennedy sanoi: ”Kansanoikeusliikkeen pitäisi kiittää Luojaa [rotuerottelua kannattaneesta komissaari] Bull Connorista. Hän on edesauttanut sitä yhtä lailla kuin Abraham Lincoln.” Juuri vihollinen ilmastonmuutokselta puuttuu.

Nämä ilmastonumerot kuitenkin tekevät kivuliaan mutta hyödyllisen selväksi sen, että planeetalla toden totta on vihollinen – vieläpä sellainen, joka on paljon sitoutuneempi toimintaan kuin hallitukset tai kansalaiset. Tämän raa’an matematiikan valossa fossiilisten polttoaineiden tuotantoa on katsottava uusin silmin. Siitä on tullut häikäilemätön teollisuudenala, vastuuttomampi kuin mikään muu maapallolla. Se on ihmiskunnan selviytymisen päävihollinen. ”Monet yritykset tekevät halpamaisia asioita liiketoimintansa varrella – maksavat esimerkiksi ala-arvoisia palkkoja ja pakottavat ihmiset työskentelemään hikipajoissa – ja me painostamme niitä, jotta ne muuttuisivat”, sanoo yritysmaailman kritiikin veteraani Naomi Klein, joka kirjoittaa parhaillaan kirjaa ilmastokriisistä. ”Mutta nämä numerot osoittavat selvästi, että planeetan tuhoaminen kuuluu fossiilisia polttoaineita tuottavien firmojen liiketoimintamalliin. Se on niiden työ.”

Carbon Trackerin raportissa todetaan, että mikäli Exxon polttaa hiilivarantonsa, se kuluttaa yli seitsemän prosenttia varasta, joka on meidän ja kahden asteen lämpenemisen välillä. BP on heti perässä, ja sitä seuraavat Gazprom, Chevron, ConocoPhillips ja Shell, joista kukin vastaa kolmesta neljään prosenttia tuosta ilmakehän hiilenkäyttövarasta. Yksin kuusi firmaa Carbon Trackerin listaamasta kahdestasadasta pystyisivät yhdessä käyttämään yli neljäsosan kahden asteen budjetista. Venäläinen kaivosjätti Severstal johtaa hiilentuottajien listaa, perässään sellaisia yhtiöitä kuin BHP Billiton ja Peabody. Numerot ovat kerta kaikkiaan ällistyttäviä – tällä yksittäisellä teollisuudenalalla on käsissään valta muuttaa planeettamme fysiikkaa ja kemiaa, ja sitä se aikoo myös käyttää.

Hiilentuottajat selvästi tiedostavat ilmaston lämpenemisen – onhan niillä palkkalistoillaan maailman johtavia tutkijoita, ja ne ovat panostaneet paljon rahaa mannerjäiden sulamisen myötä vapautuvaan öljyyn. Silti ne sinnikkäästi etsivät lisää hiilivetyä. Marraskuun alussa Exxonin toimitusjohtaja Rex Tillerson kertoi Wall Streetin analyytikoille, että yhtiö aikoo käyttää vuosittain 37 miljardia dollaria aina vuoteen 2016 asti (noin 100 miljoonaa dollaria päivässä) löytääkseen lisää öljyä ja kaasua.

Maailmassa ei ole piittaamattomampaa henkilöä kuin Tillerson. Kesäkuun lopussa, kun USA:ssa Coloradon metsäpalot olivat pahimmillaan, hän totesi yleisölle New Yorkissa, että ilmaston lämpeneminen pitää paikkansa, mutta se on ”tekninen ongelma”, johon on ”teknisiä ratkaisuja”. Kuten? ”Ilmastomallien muutokset, jotka siirtelevät satoalueita – me sopeudumme sellaiseen.” Tämä osui samalla viikolle, jona maataloustuottajat Kentuckyssa ilmoittivat maissinjyvien ”keskeyttävän” kasvunsa ennätyshelteissä, mikä uhkaa johtaa piikkiin ruuan hinnassa koko maailmassa. ”Sitä pelottelua, jota ihmiset haluavat heittää ilmaan voidakseen sanoa: ’Meidän on lopetettava tämä’, minä en hyväksy”, sanoi Tillerson. Tietenkään ei – jos hän hyväksyisi sen, hänen olisi pidettävä hiilivarantonsa maan alla. Se taas toisi rahallista tappiota. Kyse ei siis ole teknisestä ongelmasta – vaan ahneusongelmasta.

Voidaan väittää, että tämä vain kuuluu yritysten luonteeseen; löydettyään tuottoisan suonen, niiden on pakko jatkaa sen kaivamista –kuin tehokkaat robotit pikemmin kuin vapaan tahdon alaiset ihmiset. Mutta kuten Yhdysvaltain korkein oikeus on selventänyt, kyse kuitenkin on ihmisistä. Itse asiassa pankkitilinsä koon kannalta katsottuna fossiilisia polttoaineita tuottavalla teollisuudella on enemmän vapaata tahtoa kuin kellään muulla. Eivät nämä yritykset ainoastaan elä siinä maailmassa, jonka nälkää ne ruokkivat, vaan osaltaan myös luovat sen rajat.

Jos asiasta päättäisivät tavalliset ihmiset, hiili saatettaisiin kenties asettaa sääntelyn alaiseksi, ja kehitys voisi pysähtyä rotkon reunalle. Hiljattain tehdyn kyselyn mukaan lähes kaksi kolmasosaa amerikkalaisista kannattaisi kansainvälistä sopimusta, joka leikkaisi hiilipäästöjä 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Mutta tavalliset ihmiset eivät saa päättää. Esimerkiksi Kochin veljeksillä on yhteensä noin 50 miljardin dollarin omaisuus, mikä tarkoittaa että he jäävät vain Bill Gatesin taakse Yhdysvaltain rikkaimpien listalla. He ovat tehneet rahansa enimmäkseen hiilentuotannolla ja – tietoisina siitä että mikä tahansa sääntely leikkaisi heidän voittojaan – aikovat syytää jopa 200 miljoonaa dollaria tämän vuoden presidentinvaaleihin. Vuonna 2009 Yhdysvaltain kauppakamari ohitti ensi kertaa sekä republikaanien että demokraattien kansalliskomiteat poliittisena rahoittajana, ja seuraavana vuonna yli 90 prosenttia tästä rahasta meni republikaanien ehdokkaille, joista monet kiistävät ilmaston lämpenemisen olemassaolon. Vähän aikaa sitten kauppakamari jopa vetosi Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirastoon (EPA), jotta tämä ei edistäisi hiilituotannon sääntelyä. Mikäli tieteilijät ympäri maailmaa sittenkin olisivat oikeassa ja maapallo lämpenisi, kauppakamari neuvoi: ”väestö voi sopeutua lämpimämpiin olosuhteisiin soveltamalla erilaisia behavioraalisia, fysiologisia ja teknologisia ratkaisuja.” Jos radikaalista puhutaan, lienee fysiologisten muutosten vaatiminen ääripäätä.

Ympäristövaikuttajat ovat ymmärrettävästi olleet vastahakoisia tekemään fossiilisia polttoaineita tuottavasta teollisuudesta vihollista, ja sen poliittisen vaikutusvallan tunnustaen pyrkineet ennemmin vakuuttamaan teollisuusjätit siitä, että niiden pitäisi luopua hiilentuotannosta ja muuntautua laaja-alaisemmin ”energiantuottajiksi”. Joskus tämä strategia on näyttänyt myös toimivan – tosin pääasiassa vain näyttänyt. Vuosituhannen vaihteessa BP yritti lyhytaikaisesti brändätä itsensä uudelleen nimellä ”Beyond Petroleum”, otti käyttöön logon, joka näytti auringolta ja pystytti aurinkopaneeleita muutamalle bensa-asemalleen. Sen investoinnit vaihtoehtoiseen energiaan eivät kuitenkaan koskaan olleet kuin pikkuruinen murto-osa suhteessa hiilenetsintään käytettyyn budjettiin, ja niistäkin osin luovuttiin muutaman vuoden kuluttua, kun uusi toimitusjohtaja halusi palata ”perusliiketoimintaan”. Vuoden 2011 joulukuussa BP lopulta sulki aurinkoenergiaosastonsa. Shell lopetti aurinko- ja tuulipyrkimyksensä vuonna 2009. Viisi suurinta öljy-yhtiötä on tehnyt voittoa yhteensä yli biljoona dollaria vuosituhannen vaihteen jälkeen – öljyllä ja kaasulla voi yksinkertaisesti tehdä niin paljon rahaa, ettei kannata lähteä metsästämään tuulenhenkäyksiä ja auringonsäteitä.

Suuri osa tuosta voitosta johtuu historian yksittäisestä virheestä: ainoana teollisuudenalana fossiilisten polttoaineiden tuottajat saavat laskea pääasiallisen päästönsä, hiilidioksidin, ilmaiseksi ympäristöön. Kukaan muu ei saa tällaista erivapautta: jos omistat ravintolan, joudut maksamaan roskakuskille, koska jätteen lappaminen kadulle houkuttelisi rottia. Mutta fossiilisten polttoaineiden tuottajat ovat eri asia, historiasta juontuvista syistä: vielä noin 25 vuotta sitten kukaan ei tiennyt, että hiilidioksidi olisi vaarallista. Mutta nyt kun ymmärrämme, että hiilipäästöt lämmittävät planeettaa ja happamoittavat valtameret, nousee niiden hinta mitä olennaisimmaksi seikaksi.

Jos hiilelle asetetaan hinta suoralla verolla tai jollain muulla mekanismilla, päätyvät markkinat osallisiksi ilmastonmuutoskamppailuun. Kun Exxonin täytyy maksaa siitä tuhosta, mitä sen päästämä hiilidioksidi ympäristölle tekee, sen tuotannon hinta nousee. Kuluttajat saavat selkeän signaalin käyttää vähemmän fossiilisia polttoaineita – aina bensa-asemalle pysähtyessä muistuisi mieleen, ettei ruokakaupassa käyntiin välttämättä tarvitse puolisotilaallista kulkuvälinettä. Taloudellinen kilpailu eri energiantuotantomuotojen välillä tasoittuisi. Tämän kaiken voisi tehdä ilman, että kansalaiset menevät vararikkoon – niin kutsutussa ”fee and dividend” –mallissa hiilelle, kaasulle ja öljylle asetettaisiin mojova vero, jonka tuotot jaettaisiin niin, että jokainen saisi kuukausittain palautuksena osuutensa hiilen kohonneesta hinnasta. Vaihtamalla puhtaampiin energiamuotoihin suurin osa ihmisistä itse asiassa hyötyisi.

On vain yksi ongelma: jos hiilelle asetettaisiin hinta, se alentaisi fossiilisten polttoaineiden tuottajien kannattavuutta. Hiilen hinnan pitäisi nimittäin olla niin korkea, että kahden asteen tavoitteen yli menevät hiilivarannot pysyisivät turvallisesti maan alla. Mitä korkeampi hiilen hinta olisi, sitä suurempi osa varannoista olisi hyödyttömiä. Taistelussa on viime kädessä kyse siitä, onnistuvatko fossiilisten polttoaineiden tuottajat pitämään erityislaatuisen saastuttamisoikeutensa, vaikka se veisi meidät ilmastokatastrofiin, vai saadaanko ne taloustieteilijöiden sanoin sisäistämään aiheuttamansa ulkoisvaikutus.

***

Ei tietenkään ole selvää, onko fossiilisten polttoaineiden tuottajien vaikutusvaltaa mahdollista horjuttaa. Nämä luvut julki tuoneen Carbon Trackerin raportin kirjoittajilla oli suhteellisen vaatimaton tavoite: he halusivat vain muistuttaa sijoittajia siitä, että ilmastonmuutos aiheuttaa hyvin todellisen riskin energiayhtiöiden osakekursseihin. Jos tapahtuisi jotain niin merkittävää (esimerkiksi valtava hurrikaani Manhattanilla tai USA:n Keskilännen maataloustuotannon romahdus kuivuuden vuoksi) että edes teollisuuden vaikutusvalta ei riittäisi estämään hiilen hinnan sääntelyä, Chevronin ja kumppanien omistamien hiilivarantojen arvo laskisi ja niiden osakekurssit putoaisivat. Tätä ajatellen Carbon Trackerin raportissa varoitettiin sijoittajia, jotta nämä ymmärtäisivät vähentää riskejään ja suojautua panostamalla myös vaihtoehtoiseen energiaan.

”Talouden evoluutioon kuuluu, että liikeyritysten käteen toisinaan jää turhiksi käynyttä omaisuutta”, sanoo Nick Robins, joka johtaa HSBC-pankin ilmastonmuutoskeskusta. ”Ajatellaan vaikkapa filmikameroita tai kirjoituskoneita. Kyse ei ole siitä, käykö näin – varmasti käy. Eläkesijoitusjärjestelmät kärsivät jo IT-kuplasta ja luottokriisistä. Ne tulevat kärsimään tästäkin.” Ei ole silti ollut helppo saada vakuutettua sijoittajia, jotka ovat hyötyneet öljy-yhtiöiden ennätysvoitoista. ”Syy siihen, että kuplia syntyy”, huokaisee Leaton, ”on siinä, että kaikki uskovat itse tietävänsä parhaiten ja pystyvänsä hyppäämään turvaan siinä missä muut putoavat rotkon reunan yli.”

Puhdas oman edun tavoittelu ei siis todennäköisesti saa aikaan ratkaisevaa vastavoimaa fossiilisille polttoaineille. Moraalinen tuohtumus sen sijaan kenties voisi – ja tässä piilee uuden matematiikan todellinen merkitys. Sen voi uskottavasti kuvitella saavan aikaan todellisen liikkeen.

Kerran aikaisemmin liike-elämän lähihistoriassa kiukku on saanut teollisuuden tekemään perustavanlaatuisia muutoksia. Kyse on 1980-luvun kampanjasta, jossa vaadittiin sijoittajia vetäytymään apartheid-vallan aikaisesta Etelä-Afrikasta. Kampanja sai alkunsa yliopistokampuksilla, ja levisi sieltä kuntien hallintoon  ja valtionhallintoon. Lopulta 155 yliopistokampusta vetäytyi, ja vuosikymmenen lopussa 80 kaupunkia, 25 osavaltiota ja 19 valtiota oli ryhtynyt jonkinlaisiin sitoviin taloudellisiin toimiin niitä yrityksiä vastaan, jotka olivat tekemisissä apartheid-hallinnon kanssa. ”Apartheidin päättyminen on yksi viime vuosisadan merkittävimpiä saavutuksia”, sanoi arkkipiispa Desmond Tutu, ja lisäsi: ”emme olisi onnistuneet siinä ilman kansainvälistä painostusta”, korostaen erityisesti ”1980-luvun vetäytymisliikettä”.

Fossiilisia polttoaineita tuottava teollisuus on ilmiselvästi kovempi vastustaja, ja vaikka muutaman yhtiön toimintaa saataisiin muutettua, pitäisi lisäksi keksiä miten menetellä öljy-yhtiöiden lailla toimivien itsenäisten valtioiden kanssa. Yliopisto-opiskelijan näkökulmasta yhteys on kuitenkin selvä. Jos heidän opinahjonsa sijoitussalkussa on öljyntuottajayhtiöiden osakkeita, heidän koulutustaan rahoitetaan toiminnalla, joka tuhoaa planeetan ennen kuin he pääsevät hyötymään loppututkinnostaan. (Sama logiikka pätee maailman suurimpiin sijoittajiin, eläkerahastoihin, jotka myös ovat teoriassa kiinnostuneita tulevaisuudesta – silloinhan niiden jäsenet pääsevät ”nauttimaan eläkkeestään.”) ”Kun ottaa huomioon ilmastonmuutoksen vakavuuden, on paitsi sopivaa myös tehokasta vaatia, että instituutiomme luopuvat osakkeista, jotka tuhoavat planeetan”, sanoo Bob Massie, entinen apartheidin vastustaja, joka oli mukana perustamassa Investor Network on Climate Risk –verkostoa. ”Viesti on yksinkertainen: Olemme saaneet tarpeeksemme. Meidän täytyy rikkoa siteemme niihin, jotka hyötyvät ilmastonmuutoksesta – heti.”

Kansanliikkeiden seuraukset eivät yleensä ole ennustettavissa. Silti mikä tahansa fossiilisten polttoaineiden tuottajien asemaa heikentävä kampanja lisää selvästi mahdollisuutta, että nämä joutuvat luopumaan erityiseduistaan. Esimerkiksi sopii presidentti Obaman pääsaavutus ilmastokysymyksessä, autojen tehokkuusvaatimusten huomattava nosto. Tutkijat, ympäristövaikuttajat ja insinöörit olivat puhuneet linjauksen puolesta jo vuosia, mutta ennen viime vuosien pahoja talousvaikeuksia [Yhdysvaltain autoteollisuuden pääkaupunki] Detroit oli liian vahva tullakseen taivutetuksi. Jos ihmiset ymmärtävät karun, matemaattisen totuuden – sen, että fossiilisten polttoaineiden tuottajat järjestelmällisesti tuhoavat maapallon fysikaalisia toimintoja – teollisuuden asema ehkä heikentyy merkittävällä tavalla. Exxon ja kaltaisensa saattavat taipua hyväksymään ”fee and dividend” –järjestelmän; ehkä niistä tällä kertaa jopa todellisesti tulee energiayhtiöitä.

Vaikka tällainen kampanja olisi mahdollinen, olemme kuitenkin saattaneet odottaa jo liian pitkään. Jotta sillä olisi todellinen vaikutus, joka pitäisi lämpötilan nousun alle kahden asteen, pitäisi ensin muuttaa hiilen hinnoittelua Washingtonissa, ja sitten käyttää tätä voittoa hyväksi taivuteltaessa muuta maailmaa samanlaiseen ratkaisuun. Tällä hetkellä Yhdysvaltain tapahtumat ovat olennaisia ennen kaikkea siinä, miten ne vaikuttavat Kiinaan ja Intiaan, joissa päästöt kasvavat nopeimmin. (Kesäkuun 2012 alussa tutkijat totesivat, että Kiina on todennäköisesti ilmoittanut 20 prosenttia todellista alemmat päästötasot.) Esittämäni kolme lukua ovat pelottavia, sillä ne kuvaavat miltei mahdotonta tulevaisuutta. Silti ne ainakin älyllisellä tasolla auttavat ymmärtämään uhkaa, joka on suurin ihmiskuntaa kohdanneista. Tiedämme, miten paljon voimme polttaa ja kuka aikoo polttaa enemmän. Ilmastonmuutos tapahtuu geologisella mittakaavalla ja aikajanalla, mutta se ei ole persoonaton luonnonvoima. Mitä paremmin perehdymme matematiikkaan, sitä selvemmin ymmärrämme, että pohjimmiltaan kyse on moraalista. Olemme kohdanneet vihollisen, ja se on Shell.

Sillä aikaa numerojen virta kasvaa. Viikkoa sen jälkeen, kun Rion konferenssi kesäkuussa 2012 nilkutti lopputulokseensa, Pohjoisnavan jääpeite oli alimmillaan koko tilastohistoriansa aikana. Kesäkuussa trooppinen myrsky Debby kaatoi Floridan niskaan yhdessä viikonlopussa puoli metriä vettä, ja oli samalla jo kauden neljäs nimetty hirmumyrsky, aikaisemmin kuin koskaan ennen. Samaan aikaan New Mexicossa roihusi sen historian suurin tulipalo, ja Coloradossa tilastojen tuhoisin palo tuhosi 346 kotia – mikä rikkoi viikkoa aiemmin Fort Collinsissa tehdyn ennätyksen. Heinäkuussa julkaistiin raportti, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen lisää huomattavasti pahojen helleaaltojen ja kuivuuksien riskiä. Vain muutama päivä sen jälkeen helteet Yhdysvaltain keskilännessä ja suurilla tasangoilla rikkoivat 1930-luvun kuivuusvuosista asti pitäneitä ennätyksiä, mikä uhkaa myös tämän vuoden satoa. Vieläkö tarvitaan isompi luku? Heinäkuun aikana noin kvadriljoonan maissijyvän suurten tasankojen viljavyöhykkeellä täytyy pölyttyä, mitä ei voi tapahtua jos lämpötilat pysyvät ennätyslukemissa. Aivan kuten mekin, myös ne ovat sopeutuneet holoseeniin, 11000 vuoden ilmastolliseen aikajaksoon, jonka nyt olemme jättämässä… pölyyn.

 

Alkuperäinen artikkeli Global Warming's Terrifying New Math on julkaistu Rolling Stone –lehdessä 2.8.2012.