Ilmastojuna nytkähti eteenpäin • 10.12.2005
YK:n ilmastokokous Montrealissa pääsi lopulta sopuun jäljelle jääneistä kiistakysymyksistä myöhään lauantaina aamuyöllä Kanadan aikaa. Monista aiemmista ilmastokokouksista poiketen tällä kertaa iso osa asioista oli kyetty sopimaan hyvissä ajoin ennen kokouksen loppua.
Viimeisinä päivinä neuvottelut keskittyivät siihen, miten ilmastonsuojelua jatketaan Kioton ensimmäisen tavoitekauden 2008-12 jälkeen. Tulevaisuuden ilmastojunalle oli tarjolla kolme raidetta.
Ensimmäinen raide (artikla 3.9) koskee vain Kioton pöytäkirjan hyväksyneiden teollisuusmaiden päästötavoitteita. Toinen raide (artikla 9.2) kulkee niin ikään Kioton pöytäkirjan alla, mutta käsittää pöytäkirjan laajan arvioinnin - siis myös kehitysmaiden velvoitteiden tarkastelun. Kolmas raide kuuluu YK:n ilmastosopimukseen ja siten koskee myös Yhdysvaltoja, joka on ratifioinut ilmastosopimuksen mutta hylännyt Kioton pöytäkirjan.
Yli alkuperäisen aikataulun venynyt kokous päätti lopulta perustaa valtioiden edustajista koostuvan työryhmän tarkastelemaan teollisuusmaiden tulevia päästötavoitteita (3.9). Työlle ei asetettu tiukkaa takarajaa, mutta sen pitäisi valmistua niin, ettei nykyisten ja tulevien velvoitteiden välille tule katkosta. Valtioilta päätettiin myös pyytää ehdotuksia pöytäkirjan laajemmasta arvioinnista (9.2).
Ilmastosopimuksen alaisella kolmannella raiteella jatketaan mm. järjestämällä seminaareja. Vaikka tämän raiteen merkitys konkreettisten ja sitovien päästötavoitteiden lähteenä on Yhdysvaltain vastustuksen takia olematon, voisi kolmosraide hyvässä tapauksessa tuottaa esimerkiksi ilmastosopimusta täydentävän teknologiapöytäkirjan.
Montrealin tulos voi tuntua vaatimattomalta, ja ilmastouhkan kiireellisyys huomioon ottaen se toki jättää toivomisen varaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että kansainvälinen ilmastopolitiikka on aina edennyt asteittain, välillä tuskallisenkin hitaasti.
Neuvottelut Kioton pöytäkirjasta alkoivat YK:n ensimmäisessä ilmastokokouksessa Berliinissä vuonna 1995. Neuvotteluissa vierähti kaksi vuotta, ja sopimus saatiin hyväksyttyä Kiotossa loppuvuodesta 1997.
Pöytäkirjan toimeenpanoa koskevista säännöistä neuvotteleminen kesti vielä neljä vuotta, ja ne saatiin valmiiksi ilmastokokouksessa Marrakeshissa vuonna 2001. Pöytäkirja tuli lopulta voimaan vasta vuoden 2005 helmikuussa, kun riittävän moni maa oli ratifioinut sen.
Kaiken kaikkiaan neuvottelujen alkamisesta pöytäkirjan voimaantuloon kesti siis melkein kymmenen vuotta. Joissakin kokouksissa kuten Bonnissa vuonna 1999 asiat tuntuivat etenevän tuskin lainkaan. Haagissa pidetty ilmastokokous taas jouduttiin keskeyttämään tuloksetta, ja sitä jatkettiin puolta vuotta myöhemmin. Hitaasti edenneet ja epäonnistuneetkin kokoukset loivat kuitenkin pohjaa myöhemmälle yhteisymmärrykselle.
Berliinin ja Montrealin välillä moni asia on ehtinyt muuttua. Tiede on saavuttanut riittävän varmuuden ihmisen osuudesta ilmaston muutokseen. Satojen tutkimusten mukaan lämpenemisen vaikutukset ihmisille ja ympäristöön ovat hyvin huolestuttavia. Kansalaisten tietoisuus ilmastohaasteesta ympäri maailman on lisääntynyt olennaisesti.
Meillä on nyt valmiina pitkään ja hartaasti neuvoteltu Kioton pöytäkirja, ja se tarjoaa selvät puitteet tuleville tavoitteille. Pyörää ei siis tarvitse keksiä uudelleen.
Monissa suhteissa tulevista ilmastovelvoitteista neuvottelemisen pitäisi siis olla aiempaa helpompaa. Toisaalta yksi este on vain kasvanut: Yhdysvallat.
Berliinin ja Kioton aikoihin ympäristöjärjestöt kritisoivat Yhdysvaltain kantoja usein liian markkinahenkisinä ja ilmastonsuojelun kannalta riittämättöminä. Tuolloin maa kuitenkin sentään osallistui neuvotteluihin hyvässä hengessä.
Toisin oli Montrealissa. Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle jättäytynyt Yhdysvallat kieltäytyi pitkään neuvottelemasta edes tulevia ilmastotavoitteita koskevista keskusteluista. Jopa sanat "dialogi" ja "prosessi" olivat maan neuvottelijoiden mielestä
liian velvoittavia.
Yhdysvaltain vastentahtoisuus on synnyttänyt muna-kana-ongelman. Kehitysmaat eivät halua harkita ilmastovelvoitteiden ottamista, jos maailman suurin ilmaston lämmittäjä ei suostu tekemään mitään - ja Yhdysvallat kieltäytyy velvoitteista vedoten siihen, että kehitysmaat eivät rajoita päästöjään. Muiden teollisuusmaiden taas on hyvin vaikea edetä, jos sen paremmin kehitysmaat kuin Yhdysvallatkaan eivät suostu hyväksymään velvoitteita.
Miten tästä umpikujasta voitaisiin päästä? Yksittäistä ihmeratkaisua tuskin on olemassa. Sen sijaan tarvitaan useita osatekijöitä. Esimerkiksi
-
Kioton hyväksyneiden teollisuusmaiden on osoitettava kehitysmaille ottavansa
päästötavoitteensa tosissaan -
teollisuusmaiden tulee tukea kehitysmaita taloudellisesti ilmastosopimusten
toteuttamisessa -
kehitysmaiden huolia esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisesta on kuunneltava
avoimin mielin - EU:n on satsattava konkreettisiin yhteistyöhankkeisiin suurimpien kehitysmaiden kanssa
-
muun maailman on keskusteltava niiden yhdysvaltalaisten tahojen - esim. osavaltioiden ja
kaupunkien - kanssa, jotka jo ottavat ilmastonsuojelun tosissaan
Tulevien ilmastovelvoitteiden sopiminen tuskin tulee olemaan helppoa. Maailman valtioilta - ja erityisesti ilmastonsuojelun eurooppalaisilta edelläkävijöiltä - tarvitaan nykyistä enemmän tarmoa, tahtoa ja jaksamista. Vuoden päästä EU-puheenjohtajuudesta vastaava Suomi on melkoisen haasteen edessä.