Huom! Tämä sivusto on arkistoitu 1/2020, eikä sitä enää päivitetä.

Hiilidioksidi happamoittaa meriä • 8.10.2004uutisarkisto

Ihmisen tuottama hiilidioksidi muuttaa huomattavasti meriympäristöä. Yhdysvaltain hallituksen tiedemiesten johtaman kansainvälisen tutkimuksen mukaan meriin sitoutunut hiili aiheuttaa veden happamoitumista, mikä on uhka merien eliöstölle. Hiilen varastointi merenpohjaan tekniikkana ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on näin ollen kyseenalainen.

15-vuotisen tutkimuksen perusteella tiedemiehet ovat todenneet, että meriin on sitoutunut noin puolet ihmisten tuottamasta hiilidioksidista kahden viime vuosisadan aikana. Ilman merien vaikutusta ilmastonmuutos olisi ollut huomattavasti nopeampi ja pahempi.

Tutkimuksen mukaan pintavedet ja ylin kymmenen prosenttia meristä ovat happamoituneet pahiten. Suurin osa meren eliöistä elää näissä osissa. Merialueista Pohjois-Atlantti on kärsinyt eniten.

Tällä hetkellä merien happamuutta kuvaava pH-arvo on noin 8. Asiantuntijat ennustavat, että se laskee tulevaisuudessa niinkin alas kuin 7.4:ään, mikä merkitsee merkittävää happamoitumista.

Happamoituminen voi tuhota korallit, äyriäiset ja planktonin, joista muu meren elämä on riippuvaista. Kun vesi sitoo hiilidioksidia ilmasta, siitä syntyy hiilihappoa. Syntynyt happo tuhoaa kalsiumkarbonaatteja, joita merenelävät käyttävät kuorien valmistukseen. Eliöt eivät saa tehtyä kuoria, joita ne tarvitsevat selvitäkseen.

Professori Katherine Richardsonin mukaan meriveden happamoituminen saattaa tuhota kaikki korallit vuoteen 2065 mennessä.

Mikroskooppiset planktonit sitovat hiilidioksidia fotosynteesin kautta. Kun ne kuolevat, ne uppoavat meren pohjaan sitoen hiiltä sedimentteihin. Veden happamoituminen saattaa hävittää ne planktonlajit, jotka sitovat hiiltä, mikä nostaisi hiilidioksidin määrää ja kiihdyttäisi ilmastonmuutosta.

Hiilen mereen sitomista on ehdotettu kustannustehokkaaksi ratkaisuksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Merien happamoitumisen tutkimus antaa viitteitä siitä, miten vakavia seurauksia tällä ratkaisulla voi olla.

Sabine, C.S. et al. 2004. The oceanic sink for anthropogenic CO2. Science, vol. 305, s. 367-371.