Huom! Tämä sivusto on arkistoitu 1/2020, eikä sitä enää päivitetä.

Usein kysytyt kysymykset ilmastopolitiikasta

Näitä sivuja ei ole päivitetty ajantasalle tällä hetkellä. Ajantasaista tietoa löytyy esim. www.ilmasto-opas.fi -sivustolta.

1) Mikä on YK:n ilmastosopimus?

YK:n ilmastosopimus solmittiin vuonna 1992 YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa (UNCED) Rio de Janeirossa. Se tuli voimaan vuonna 1994 ja lähes kaikki maailman maat ovat ratifioineet sen.

Sopimuksen tavoitteena on vakiinnuttaa ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet tasolle, joka estää ihmiskunnan vaarallisen vaikutuksen ilmastoon. Tämä taso pitää saavuttaa sellaisessa aikataulussa, että ekosysteemit ehtivät sopeutua ilmaston muutokseen, ruoan tuotanto ei vaarannu ja talous voi kehittyä kestävällä tavalla. Sopimus ei ole laillisesti sitova, joten tavoite on lupauksenomainen.

Maailman valtioilla on sopimuksen mukaan yhteinen, mutta eriävä vastuu. Teollisuusmaiden on aloitettava päästöjen vähentäminen, raportoitava päästökehityksestään ja kansallisesta ilmastopolitiikastaan tarkasti sekä tuettava kehitysmaita. Kehitysmaiden on raportoitava päästökehityksestään ja ilmastopolitiikastaan, mutta näitä raportteja ei tarkasteta niin perusteellisesti kuin teollisuusmaiden raportteja.

Sopimuksessa määritetään päästölaskelmien vertailuvuodeksi vuosi 1990. Välitavoitteena oli, että teollisuusmaat vakiinnuttavat päästönsä vuoden 1990 tasolle vuoteen 2000 mennessä, mutta ei päästy kaikissa maissa. Koska päästöt entisissä sosialistimaissa ovat vähentyneet jopa 37 %, teollisuusmaiden kokonaispäästöt laskivat vuoteen 1990 verrattuna noin 3 %. Muissa teollisuusmaissa päästöt ovat kuitenkin kasvaneet keskimäärin 8 %.

2) Mikä on IPCC?

Maailman ilmatieteellinen järjestö (WMO) ja YK:n ympäristöohjelma (UNEP) perustivat vuonna 1988 Hallitustenvälisen ilmastopaneelin (Intergovernmental Panel on Climate Change, IPCC), koska kansainvälinen yhteisö tarvitsi luotettavaa tietoa ilmastonmuutoksesta.

IPCC ei tee varsinaista tutkimusta, vaan sen tehtävänä on koostaa ja arvioida tietoa ilmastonmuutoksesta, sen torjumisesta ja siihen sopeutumisesta. Sen toimintaan osallistuu yli 2 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa, myös Suomesta.

Tärkeimpiä IPCC:n työn tuloksia ovat kattavat arviointiraportit. Ensimmäinen arviointiraportti vuodelta 1990 oli tärkeässä osassa, kun päätettiin perustaa kansainvälinen neuvottelukomitea (INC) valmistelemaan YK:n ilmastosopimusta. Toinen arviointiraportti valmistui vuonna 1995 ja edisti Kioton pöytäkirjan neuvotteluprosessia.

Kolmas arviointiraportti on hyväksytty keskeiseksi ilmastotiedon lähteeksi ilmastoneuvotteluissa. Sen mukaan maapallon lämpötila nousee tällä vuosisadalla 1,4–5,8 astetta.

IPCC:n neljäs arviointiraportti valmistuu arvioiden mukaan vuonna 2007. Uutuutena siihen lisätään muun muassa arvioinnit ilmastonmuutoksen alueellisista vaikutuksista.

3) Mikä on Kioton pöytäkirja?

Kioton pöytäkirja laadittiin YK:n kolmannessa ilmastokokouksessa vuonna 1997. Sen tavoitteena on vähentää teollisuusmaiden kasvihuonekaasupäästöjä 5,2 prosentilla vuoteen 1990 verrattuna. Päästövähennys on saavutettava vuosina 2008–2012.

Kioton pöytäkirjassa on kaksi merkittävää piirrettä: ensinnäkin se velvoittaa ensimmäistä kertaa teollisuusmaat vähentämään päästöjään ja toiseksi se on laillisesti sitova.

Päästövähennysten kustannusten alentamiseksi Kioton pöytäkirja sisältää ns. joustomekanismeja, kuten teollisuusmaiden välillä käytävä päästökauppa. Myös hiilinieluja, kuten ilmakehän hiilidioksidia metsiin sitovia prosesseja, voi käyttää päästövähennysten korvaamiseksi.

4) Mitä ovat Kioton pöytäkirjan joustomekanismit?

Kioton pöytäkirjassa määritellään kolme joustomekanismia: päästökauppa, yhteistoteutus, ja puhtaan kehityksen mekanismi. Niiden tarkoitus on alentaa päästövähennysten kustannuksia.

Päästökaupassa teollisuusmaat voivat käydä kauppaa päästöoikeuksilla. Tällöin päästövähennyksiä tehdään siellä, missä se on halvinta. Päästökauppaa voi myös käydä muilla joustomekanismeilla tai nieluhankkeilla saavutetuilla päästövähennysyksiköillä.

Yhteistoteutushankkeet (Joint Implementation, JI) mahdollistavat hankkeiden rahoittamisen toisissa teollisuusmaissa ja niistä saatavien päästövähennysten laskemisen omaksi hyväkseen. Käytännössä yhteistoteutushankkeet suuntautuvat siirtymätalouden eli entisiin sosialistimaihin, koska siellä päästöjen vähentäminen on keskimäärin halvempaa kuin muissa teollisuusmaissa. Hankkeen isäntämaa hyötyy myös hankkeesta, koska se saa teollisuusmaista kehittynyttä teknologiaa ja investointeja, jotka luovat talouskasvua ja työpaikkoja.

Puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism, CDM) on kuin yhteistoteutus, mutta osapuolina ovat päästövähennystavoitteen omaava teollisuusmaa ja kehitysmaa, jonka ei tarvitse vähentää päästöjä. Hankkeiden on päästövähennysten lisäksi edistettävä kestävää kehitystä isäntämaissaan.

5) Mitä Euroopan unioni tekee ilmastonmuutoksen torjumiseksi?

Euroopan unionin 15 jäsenmaalle määrättiin Kioton pöytäkirjassa yhteinen päästötavoite, 8 % vähennys vuoteen 1990 verrattuna. Maakohtaiset tavoitteet ovat poliittinen kompromissi, joka neuvoteltiin EU:n sisällä. Siinä huomioon otettiin muun muassa maiden vauraus ja edellytykset päästöjen vähentämiseen, teollisuuden rakenne sekä ilmasto. Suurin osa EU:n uusista jäsenmaista on entisiä sosialistimaista, ja niiden päästöt ovat vielä alle Kioton pöytäkirjan päästövelvoitteiden.

Ilmastoneuvotteluissa EU on ollut johtavassa asemassa. Se oli alun perin valmis ottamaan itselleen kovemman, 15 % päästötavoitteen, mutta luopui siitä, kun muilta teollisuusmailta ei tullut vastakaikua.

EU on asettanut tavoitteekseen kasvattaa uusiutuvien energianlähteiden osuuden energiantuotannossa 12 prosenttiin vuoteen 2010 mennessä. Se on myös säätänyt energiatehokkuusdirektiivejä. Molempien toimeenpano vaatii vielä työtä monissa maissa, Suomi mukaan lukien. Unioni aloitti oman päästökauppansa 1.1.2005.

6) Mitä on Euroopan unionin päästökauppa?

Euroopan unioni parlamentti ja neuvosto hyväksyivät heinäkuussa 2003 direktiivin Euroopan laajuisesta kasvihuonekaasujen päästökaupasta. Päästökauppa alkoi 1.1.2005, ja sen tavoitteena on auttaa EU:n ja Kioton pöytäkirjan päästövähennystavoitteiden täyttämisessä. Päästökauppa on kustannustehokas tapa vähentää päästöjä, koska päästöoikeusmarkkinat ohjaavat vähennykset sinne, missä ne ovat edullisimpia.

Päästökauppaa käydään EU:ssa yritysten välillä. Päästökaupan piiriin kuuluvilla aloilla, kuten energian- ja rautametallien tuotannossa, toimivien yritysten on hankittava todellisia päästöjään vastaava määrä päästöoikeuksia. Ensimmäisellä kaudella, vuosina 2005–2007, päästökauppaa käydään pelkillä hiilidioksidipäästöillä. Päästökaupan piiriin kuuluu noin 12 000 laitosta, ja se kattaa 45 % EU:n hiilidioksidipäästöistä. Suomessa mukana on noin 550 laitosta.

Toisella kaudella, vuosina 2008–2012, päästökauppaan sisällytetään myös muut kasvihuonekaasut. Tarvittaessa päästökaupan piiriin voidaan myös saattaa uusia aloja, kuten kemian- ja alumiiniteollisuus.

Jäsenvaltiot ovat tehneet kansalliset päästöoikeuksien jakosuunnitelmat (National Allocation Plan, NAP), joissa ne ovat voineet muun muassa päättää, jaetaanko kaikki päästöoikeudet ilmaiseksi vai huutokaupataanko osa niistä. Suomessa päästöoikeudet jaetaan ilmaiseksi.

7) Mitä ovat hiilinielut?

Hiilinielut ovat prosesseja, jotka sitovat ilmakehän hiilidioksidia maaperään, metsiin ja mereen. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentyessä ilmastonmuutos hidastuu. Hiilinielujen vaikutukseen liittyy kuitenkin tieteellisiä epävarmuuksia.

Kioton pöytäkirjassa vuoden 1990 jälkeiset metsäpinta-alan muutokset lasketaan nielujen muutoksiksi eli niillä voi korvata päästövähennyksiä. Nielujen käytölle on määritetty maakohtainen yläraja, jotta pöytäkirjan painopiste pysyy päästövähennyksissä esimerkiksi energiantuotannossa.

Myös hankemekanismeissa voi käyttää nieluja. Puhtaan kehityksen mekanismissa ylärajaksi on asetettu yksi prosentti hanketta toteuttavan teollisuusmaan vuoden 1990 päästöistä, ja nielujen käyttö on toistaiseksi rajattu ensimmäiselle sitoumuskaudelle 2008-2012.

8) Mitä Kioton jälkeen?

Kioton pöytäkirjassa teollisuusmaille säädetty päästövähennystavoite on vasta ensiaskel ilmastonmuutoksen torjumisessa, ja tulevaisuudessa tarvitaan huomattavasti suurempia päästövähennyksiä. Ilmastoneuvotteluissa onkin sovittu, että viimeistään vuonna 2005 aloitetaan neuvottelut vuoden 2012 jälkeisistä päästövähennyksistä.

Maailmanlaajuisesti päästöjen kasvu on pysäytettävä vuoteen 2020 mennessä. Keskeinen haaste on suurimman kasvihuonekaasujen päästäjän Yhdysvaltain saaminen takaisin ilmastoneuvotteluihin. Nopeasti teollistuvien kehitysmaiden, kuten Kiinan ja Intian, päästöt on myös saatava kuriin ennemmin tai myöhemmin.

Kehitysmaat tarvitsevat tukea teknologisesti ja taloudellisesti nopeassa siirtymisessä kohti yhteiskuntaa, joka tuottaa vähän tai ei lainkaan päästöjä. Kaikkein köyhimmät ja vaikutuksille alttiimmat maat eivät pysty sopeutumaan ilmastonmuutokseen omin voimin.

9) Ketkä osallistuvat ilmastoneuvotteluihin?

Varsinaista päätösvaltaa ilmastoneuvotteluissa käyttävät valtiot. Euroopan unionin maat esiintyvät yhdessä. Useimmat muut maat ovat myös ryhmittyneet, mistä esimerkiksi käy pienten saarivaltioiden ryhmä (AOSIS) ja kehitysmaiden G77 ja Kiina -ryhmä.

Tärkeässä osassa ovat myös kansainvälisten organisaatioiden edustajat, kuten YK:n ympäristöohjelman ja ilmastosopimuksen sihteeristön virkamiehet.

Epäsuorasti neuvotteluihin vaikuttavat tiedeyhteisöt, kuten IPCC, sillä poliitikot ja diplomaatit ovat riippuvaisia näiltä saamistaan tiedoista. Kansalaisjärjestöt ja teollisuuden sekä liike-elämän eturyhmät yrittävät vaikuttaa ilmastoneuvotteluihin muun muassa vetoamalla oman maansa valtuuskuntaan tai hallitukseen.