Metsät ovat hiilen varastoja ja monimuotoisia elinympäristöjä

Näitä sivuja ei ole päivitetty ajantasalle tällä hetkellä. Ajantasaista tietoa löytyy esim. www.ilmasto-opas.fi -sivustolta.

Maailman metsien elävään biomassaan ja maaperään on sitoutunut 2,2 kertaa yhtä paljon hiiltä kuin ilmakehässä nyt on. Metsät varastoivat merkittävän osan ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä. Näin ne puskuroivat ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousua. Siksi metsät ovat merkittävässä asemassa myös ilmastonmuutoksen torjunnassa hiilinieluina. Metsäiset elinympäristöt peittävät noin kolmanneksen Maan maapinta-alasta. Sademetsissä elää kaksi kolmasosaa maailman eliölajeista, ja metsät kaikkialla maailmassa muodostavat elinympäristön monimuotoisille eliöyhteisöille. Metsät säätelevät paikallista ilmastoa ja vesitaloutta sekä tarjoavat monenlaisia elinkeinoja ja virkistysmahdollisuuksia ihmisille. (IPCC 2007.)

Koska puut kasvavat sitomalla ilmasta hiiltä omaan biomassaansa, voi ilmakehän kohonnut hiilidioksidipitoisuus tehostaa puiden kasvua. Viimeaikaisen hiilidioksidipitoisuuden kasvun onkin arveltu lisänneen metsien perustuotantoa. Hiilidioksidilannoituksen vaikutus on kuitenkin väliaikainen, ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat häiriöt vähentävät sen merkitystä. Lisäksi metsien kasvua simuloivissa malleissa hiilidioksidilannoituksen vaikutus on IPCC:n mukaan ylikorostunut. Pohjoisilla alueilla kasvukauden piteneminen lisää puiden kasvua. Lämpeneminen mahdollistaa metsän kasvun nykyistä pohjoisempana. (IPCC 2007.)

Metsiensuojelu olisi kustannustehokas tapa hillitä ilmastonmuutosta

Eniten hiiltä on varastoitunut vanhoihin metsiin. Toisin kuin kuin pitkään oletettiin, vanhatkin metsät sitovat edelleen hiiltä ilmakehästä enemmän kuin mitä niistä hajoamisen myötä vapautuu (Kolari ym. 2004; Ferguson ym. 2008). Metsäkadon pysäyttäminen ja metsiensuojelu olisivat kustannustehokkaita tapoja hillitä ilmastonmuutosta (IPCC 2007 WGIII SPM). Metsäala pienenee erityisesti tropiikissa, missä metsiä kaadetaan puutavaran sekä viljely- ja laidunmaan saamiseksi. Metsäsektori – suurimmaksi osaksi metsien häviäminen ja rappeutuminen – aiheuttaa noin 17 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä, kun kasvillisuuteen ja maaperään sitoutunut hiili karkaa ilmakehään. Metsäkadon myötä myös metsiin sitoutuvan hiilen määrä vähenee (IPCC 2007) samoin kuin maailman lajirikkaimmat elinympäristöt.

Kuivuus, tulipalot, tuhohyönteiset ja talvivauriot lisääntyvät lämpenemisen myötä

Kuivuus kasvukauden aikana heikentää puiden perustuotantoa. Kuivuudella on myös kerrannaisvaikutuksia: stressaantuneet puut ovat normaalia alttiimpia hyönteistuholaisten massaesiintymisille ja kasvitaudeille. Myös metsäpalojen tuhovoima lisääntyy kuivuuden myötä. Kuivuus haittaa erityisesti metsän uudistumista häiriön jälkeen. Vanhoissa metsissä puiden juuristo on jo hyvin kehittynyt, joten ne voivat sietää kuivuutta pitkiä aikoja. (IPCC 2007.)

Kuivuus haittaa erityisesti metsän uudistumista häiriön jälkeen. Vanhoissa metsissä puiden juuristo on jo hyvin kehittynyt, joten ne voivat sietää kuivuutta pitkiä aikoja. Pohjoisilla alueilla lumipeite paksunee lähitulevaisuudessa sateisuuden lisääntymisen takia, ja lumen paino voi katkoa puiden latvuksia ja oksia. Myös tuulet ja yllättävät pakkaset aiheuttavat puustolle mekaanisia vaurioita, jotka heikentävät puiden kuntoa ja helpottavat tautien ja tuhohyönteisten leviämistä (IPCC 2001).

Kuivuuden aiheuttama stressi altistaa puita erilaisille sienitaudeille. Esimerkiksi mesisienten (Armillaria)( Kuva 3.) aikaansaamat tuhot puiden juuristossa ovat tavallista suurempia kuivuuden yhteydessä. Ilmaston lämpeneminen mahdollistaa myös mesisienten esiintymisen entistä pohjoisempana (IPCC 2001). Mesisienet aiheuttavat vuosittain suuria metsätaloudellisia menetyksiä kaikilla mantereilla, ja erityisesti Pohjois-Amerikan luoteisosissa ne ovat merkittävimpiä metsän tuholaisia (IPCC 2001).

Talven pakkasjaksot rajoittavat metsän tuhohyönteisten esiintymistä pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsissä. Talvien leudontuessa hyönteisten populaatiot voivat kasvaa räjähdysmäisesti. Hyönteiset voivat vaurioittaa puuainesta tai syödä puun vihreitä osia siinä määrin, että puut kuolevat laajoilla alueilla (IPCC 2001)(Kuva 3.). Tälläkin hetkellä vuoristomäntykovakuoriainen (Dendroctonus ponderosae) aiheuttaa laajamittaista tuhoa Kanadan metsissä. Kovakuoriaisen voimakas lisääntyminen on kytköksissä talvien leudontumiseen. Myös kuivuus altistaa hyönteistuhoille.

Pohjoisilla alueilla lumipeite paksunee lähitulevaisuudessa sateisuuden lisääntymisen takia ja lumen paino voi katkoa puiden latvuksia ja oksia. Myös tuulet ja yllättävät pakkaset aiheuttavat puustolle mekaanisia vaurioita, jotka heikentävät puiden kuntoa ja helpottavat tautien ja tuhohyönteisten leviämistä (IPCC 2001).

Erilaiset häiriöt tuovat epävarmuutta metsien kehityksen ennustamiseen. Nykyiset metsien kehitystä jäljittelevät mallit eivät käsittele metsäpalojen, tautien ja tuhohyönteisten vaikutuksia kovinkaan hyvin. Useimmat mallit ennustavat siksi todennäköisesti metsien kehitystä liian myönteisesti (IPCC 2007_WGII_5). Havainnot viime vuosikymmeniltä tukevat arvioita, joiden mukaan ilmastonmuutos ei yksioikoisesti lisää puiden kasvua. Esimerkiksi Kanadassa valkokuusen kasvu kiihtyi 1900-luvun alkupuolella lämpenemisen myötä. 1960-luvun jälkeen kasvu on hidastunut, vaikka lämpötilat ovat yhä nousseet (Ferguson ym. 2008).

Ilmastonmuutos ei yksioikoisesti lisää puiden kasvua

Metsien esiintymisalueet muuttuvat – pysyvätkö puut perässä?

IPCC ennustaa, että metsät muuttuvat toisenlaisiksi, kärsivät tai häviävät kokonaan laajoilta alueilta, ja toisaalta niiden ala lisääntyy tietyissä osissa maapalloa. Muutoksen ennustettu laajuus riippuu siitä, mille tasolle ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vakiintuu. Lopputulokseen vaikuttaa myös, miten puut pystyvät leviämään suotuisille elinalueille ja sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin.

Puut ovat pitkäikäisiä ja metsät kasvavat hitaasti, mikä voi hidastaa elinympäristöjen muuttumista ja vaikeuttaa joidenkin metsäisten lajien levittäytymistä uusille elinalueille. Toisaalta tästä voi olla monille lajeille etuakin; hitaasti muuttuvat metsät saattavat puskuroida lajien levinneisyysalueiden muutoksia niin, ettei niiden tarvitse siirtyä yhtä nopeasti kuin ilmastonmuutos edellyttäisi. Erityisesti vanhat metsät voivat sietää epäsuotuisia ilmasto-oloja pitkiäkin aikoja (Noss 2001).

Kasvukausi pidentyi pohjoisella pallonpuoliskolla 17 päivää vuosien 1981 ja 1999 välillä (WWF 2002). Kehityksen odotetaan jatkuvan samansuuntaisena, sillä pohjoisilla alueilla lämpötilan nousu on voimakkainta talvisin ja keväisin. Kasvukauden pidentyminen nopeuttaa puiden kasvua pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsissä, ja metsänraja voi työntyä pohjoisemmas. Jos hiilidioksidipitoisuus kohoaa kaksinkertaiseksi esiteolliseen aikaan verrattuna, metsä voi peittää 11–50 % nykyisestä tundrasta (IPCC 2007).

Vuoristosademetsät ovat ilmastonmuutokselle alttiita maailman monimuotoisuuden keskuksia

Vuoristosademetsät ovat ilmastonmuutokselle alttiita maailman monimuotoisuuden keskuksia. Niiden levinneisyysalue kutistuu, kun sopivat ilmasto-olot kipuavat ylös vuorten rinteitä. Eliöyhteisöihin tunkeutuu lajeja alavammilta alueilta. Ilmastonmuutoksen arvellaan jo vaikuttaneen ratkaisevasti vuoristosademetsien sammakkoeläin- ja matelijalajien viimeaikaisiin sukupuuttoihin. (IPCC 2007.)