Kioton pöytäkirja

Kioton pöytäkirja on ensimmäinen laillisesti sitova ja määrälliset päästövähennystavoitteet sisältävä kansainvälinen sopimus. Vuonna 1997 Kiotossa, Japanissa neuvotellussa sopimuksessa teollisuusmaille asetettiin tavoite, jonka mukaan niiden on vähennettävä kasvihuonekaasupäästöjään yhteensä 5,2 prosentilla vuoteen 1990 verrattuna. Se täydentää YK:n ilmastosopimusta.

Kioton pöytäkirja koskee kuutta kasvihuonekaasua: hiilidioksidia, metaania ja dityppioksidia sekä kolmea teollista yhdistettä tai niiden ryhmää (HFC:t, PFC:t ja SF6). Kolmen ensin mainitun vertailuvuotena on 1990; kolmen jälkimmäisen kohdalla maat saavat käyttää oman valintansa mukaan joko vuotta 1990 tai 1995. Tavoitekausi, johon mennessä päästövähennys on saavutettava, on vuosina 2008-2012. Jos jokin valtio ei pääse tavoitteeseensa, sen on seuraavalla tavoitekaudella hyvitettävä puuttuvat vähennykset ja lisäksi 30 prosentin lisävähennys. Lisäksi siltä kielletään osallistuminen päästökauppaan.

Taulukko 1: Kioton pöytäkirjan päästöjenvähennystavoitteet

Tavoite Maa
+ 10 % Islanti
+ 8 % Australia
+ 1 % Norja
0 % Venäjä, Ukraina, Uusi-Seelanti
-5 % Kroatia
-6 % Japani, Kanada, Puola, Unkari
-7 % Yhdysvallat
-8 % EU, Sveitsi, Tshekki, Slovakia, Slovenia, Viro, Latvia, Liettua, Bulgaria, Romania, Liechtenstein, Monaco

Euroopan unionin 15 silloiselle jäsenmaalle määriteltiin pöytäkirjassa yhteisökohtainen tavoite, jonka se on jakanut ns. kuplassa jäsenmaiden kesken. Kupla sallii Etelä-Euroopan köyhien jäsenmaiden kasvattaa päästöjään, koska Keski-Euroopan valtiot ovat sitoutuneet keskimääräistä selvästi tiukempiin leikkauksiin. Vastaavasta kuplasta voivat halutessaan sopia myös muut maaryhmät. Jos EU-kupla puhkeaa, koskee yhteisön yhteinen kahdeksan prosentin päästöjenvähennystavoite jokaista jäsenvaltiota erikseen.

Kuva 1. EU:n jäsenmaiden päästöt suhteessa Kioton tavoitteen edellyttämään päästökehitykseen vuonna 2002.EU:n uusilla jäsenmailla ja muilla entisillä sosialistimailla, joita kutsutaan usein siirtymätalouksiksi, on runsaasti ylimääräisiä päästöoikeuksia, sillä vertailuvuonna useissa niistä oli vielä käytössä tehoton ja energiaa tuhlaava komentotalous. Näitä päästöoikeuksia, jotka on saatu ilman tarkoituksellisia päästövähennyksiä, kutsutaan kuumaksi ilmaksi.

Kehitysmaille ei asetettu määrällisiä tavoitteita, koska niiden päästöt historiallisesti ja henkeä kohti ovat huomattavasti alhaisemmat kuin teollisuusmailla. Niiltä kuitenkin edellytetään valmistautumista tuleviin päästövähennyksiin. Kioton pöytäkirjassa teollisuusmaiksi määritellään kuitenkin vain maat, jotka olivat vuonna 1992 OECD:n jäseniä tai siirtymätalousmaita. Useat rikkaat maat, kuten öljyä vievät Saudi-Arabia ja Kuwait, on siten määritelty kehitysmaiksi.

Kioton pöytäkirjasta neuvoteltaessa useita yksityiskohtia jäi auki, ja niistä sovittiin vasta myöhemmissä osapuolikokouksissa. Tärkeitä kohtia ovat mm. joustomekanismien ja nielujen käyttö, sopeutuminen ja Kioton tavoitekauden jälkeisten neuvottelujen aloittaminen. Merkittävimmät kiistat saatiin ratkottua Bonnin osapuolikokouksessa vuonna 2001, ja vuoden 2002 kokouksessa Marrakeshissa lopputulos muutettiin sopimustekstiksi.

Kioton pöytäkirjan on kaikkien aikojen vaativin ympäristösopimus.

Kioton pöytäkirjan voimaantulon ehdoksi asetettiin, että vähintään 55 sopimusosapuolen, jotka tuottivat vähintään 55 prosenttia teollisuusmaiden päästöistä vuonna 1990, on ratifioitava se. Pöytäkirja tuli voimaan 16.2.2005 Venäjän ratifioinnin jälkeen. Toukokuussa 2009 pöytäkirjan oli ratifioinut 184 maata, ja ne vastaavat lähes 64 prosentista teollisuusmaiden päästöistä. Australia ratifioi pöytäkirjan vuonna 2007 sen hallituksen vaihtuessa. Merkittävistä teollisuusmaista vain Yhdysvallat eivät ole ratifioineet pöytäkirjaa.

Kioton pöytäkirjan merkittävin piirre on sen laillinen sitovuus: se on kaikkien aikojen vaativin ympäristösopimus. Itse päästötavoite sen sijaan on vaatimaton verrattuna siihen, mitä tavoite maapallon keskilämpötilan enintään kahden asteen noususta edellyttää.