Euroopan unionin ilmastopolitiikka

Euroopan unionin ilmastopolitiikka perustuu vuonna 1996 asetettuun tavoitteeseen rajoittaa ilmaston lämpeneminen kahteen asteeseen sekä Kioton pöytäkirjassa sovittuihin päästövähennyksiin. EU:n 15 vanhalle jäsenmaalle asetettiin pöytäkirjassa tavoitteeksi kahdeksan prosentin päästövähennys vuoteen 1990 verrattuna. Tarvittavien yhteisten päästövähennysten määrä on jyvitetty jäsenvaltioiden kesken niiden mahdollisuuksien mukaan. Kioton pöytäkirjan ensimmäinen kausi päättyi vuonna 2012.

Kioton pöytäkirjan toisen kauden tavoitteet ja taakanjako sovittiin vuosina 2008-2009. Tuolloin EU teki 20:20:20 -päätöksenä tunnetun paketin. Siinä EU sitoutui vuoteen 2020 mennessä vähentämään päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta, nostamaan uusituvan energian tuotanto-osuuden 20 %:iin ja parantamaan energiatehokuutta perusskenaarioon verrattuna 20 %.

Päätöksen mukaan Euroopan unioni nostaa tavoitteen automaattisesti 30 prosenttiin, mikäli saavutetaan kansainvälinen sopimus, jossa muut teollisuusmaat sitoutuvat vastaaviin vähennyksiin ja jossa taloudellisesti edistyneimmät kehitysmaat osallistuvat päästöjen vähennyksiin.

Komission mukaan näiden tavoitteiden yksimielinen asettaminen merkitsee ilmasto- ja energiapolitiikan nousevan Euroopan unionin keskeisimmiksi teemoiksi. Vähähiiliseen talouteen siirtyminen nähdään välttämättömänä hyvinvoinnin säilyttämiseksi. Päästövähennystavoitetta perustellaan mm. seuraavilla tekijöillä:

  • Toimettomuus ilmastonmuutoksen edessä aiheuttaisi talouden halvaannuttavia kustannuksia.
  • Kilpailun energiavaroista kiihtyessä ja esimerkiksi öljyn hinnan noustessa energiatehokkuus ja uusiutuvat energialähteet ovat todennäköisesti kannattavia investointikohteita ja lisäävät energiaomavaraisuutta
  • Mitä aikaisemmin EU toimii, sitä paremmin se pystyy hyödyntämään edelläkävijän asemaansa teknologian osaajana ja edistäjänä
  • Uusiutuvan energian teknologiat luovat työpaikkoja Euroopan kaikkiin kolkkiin, sillä sektori on työvoimaintensiivinen ja riippuvainen monista pienistä ja keskisuurista yrityksistä
  • EU:n aloitteellisuuden toivotaan kannustavan myös kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita.

Euroopan unioni konkretisoi vuosina 2008-2009 nämä tavoitteet toimenpidepaketiksi. Niin sanotussa ilmasto- ja energiapaketissa määritellään erikseen tarvittavat päästövähennykset päästökaupan piiriin kuuluvilla ja sen ulkopuolelle jäävillä sektoreilla. Päästöjen vähentämistä ohjaa sitova tavoite lisätä uusiutuvien energianlähteiden käyttöä niin energian tuotannossa kuin liikenteessä ja ei-sitova tavoite parantaa energiatehokkuutta. Yksittäiset teollisuuslaitokset ja valtiot voivat myös ostaa päästöoikeuksia tai saada hyvitystä muualla tekemistään päästövähennyksistä. Lisäksi pakettiin kuuluu vielä ehdotuksia hiilen talteenoton ja varastoinnin teknologian kehittämiseksi.

Lokakuussa 2014 Euroopan unionissa päätettiin ilmastotavoitteista vuodelle 2030. Nämä tavoitteet ovat

  • päästövähennys vähintään 40 % (vuoden 1990 tasoon verrattuna)
  • uusiutuvan energian osuus 27 %
  • energiatehokkuuden parannus 27 % (vuoden 1990 tasoon verrattuna).

Vuonna 2016 Euroopan unionissa neuvotellaan mm. Pariisin ilmastosopimuksen (2015) käytännön toteutuksesta.

Päästökauppasektorin ulkopuoliset päästöt

Päästökauppaan kuuluvien päästöjen rajat asetetaan yhteisesti EU:n tasolla, mutta sen ulkopuolelle jäävien päästöjen vähentäminen on jäsenvaltioiden vastuulla. Päästökaupan ulkopuolelle jääviä sektoreita ovat esimerkiksi rakentaminen, maatalous, jätehuolto, liikenne ja pienet teollisuuslaitokset. Komissio ehdottaa kullekin jäsenvaltiolle osuutta 20 prosentin yhteisestä vähennystavoitteesta. Osuudet jaetaan yhteisvastuun periaatteella, huomioiden kunkin maan taloudellisen kehityksen tarve ja BKT asukasta kohden. Esimerkiksi Suomen tavoitteeksi ehdotetaan päästöjen vähentämistä päästökaupan ulkopuolella 16% vuoden 2005 tasosta kun taas Liettua voi kasvattaa päästöjään, pitäen kasvun kuitenkin maksimissaan 15 prosentissa.

Jäsenvaltiot voivat myös vähentää päästöjään toteuttamalla päästövähennyshankkeita kolmansissa maissa puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) kautta. CDM-hankkeen kriteerit täyttävän hankkeen päästövähennykset luetaan siis toteuttavan EU-maan hyväksi. Näillä hankkeilla voisi komission mukaan kattaa enintään kolmasosan päästövähennyksistä.

Mikäli 20 prosentin tavoitetta kunnianhimoisempi kansainvälinen päästövähennyssopimus saadaan aikaan, nostetaan niin jäsenvaltioita koskevia tavoitteita kuin CDM-hankkeita koskevia rajoja automaattisesti. Tällön 20 prosenttia suuremmista päästövähennyksistä puolet voidaan toteuttaa CDM-hankkeilla.

Päästökauppa

EU:n päästökauppajärjestelmän ensimmäinen kausi toteutettiin vuosina 2005-2007. Toinen kausi vuosina 2008-2012 on yhdenaikainen Kioton pöytäkirjan ensimmäisen sopimuskauden kanssa. Järjestelmään kuuluvat ja päästökauppaa käyvät teollisuuslaitokset kattavat noin 40 prosenttia EU:n kasvihuonekaasupäästöistä. Vaikka päästökauppa on esitetty kustannustehokkaaksi keinoksi saavuttaa päästövähennyksiä, ensimmäisen vaiheen tarkastelu osoitti myös monia parannuksen tarpeita. Komissio ehdottikin muutoksia päästökauppadirektiiviin vuoden 2012 jälkeistä kautta varten. Keskeisimmät uudistustoiveet olivat:

  • Päästökauppa laajennetaan koskemaan hiilidioksidin lisäksi myös hapontuotannossa syntyviä typpioksiduulipäästöjä ja alumiinisektorin perfluorihiilivetypäästöjä. Myös kasvihuonekaasujen talteenotto ja varastointi sisällytetään järjestelmään.
  • Päästöoikeudet jaetaan EU:n laajuisesti, yhtenäisten säännösten mukaan eikä enää kansallisella tasolla kansallisten jakosuunnitelmien mukaan.
  • Kokonaispäästöjen määrälle päästökauppasektorilla asetetaan EU:n laajuinen vuosikatto, jota lasketaan lineaarisesti vuosittain.
  • Päästöoikeudet jaetaan osittain huutokauppaamalla aiemman ilmaisen jakamisen sijaan. Avoimista huutokaupoista vastaavat jäsenvaltiot, jotka ovat velvollisia käyttämään vähintään viidesosan huutokaupan tuloista vähähiilisen talouden tukemiseen ja kehittämiseen, joko kotimaassa tai kehitysmaissa.
  • Yritysten mahdollisuutta vähentää päästöjään ns. puhtaan kehityksen mekanismin avulla rajataan, jottei niiden käyttö heikentäisi päästökauppaa. Mekanismien kautta hankittujen päästöhyvityksen määrää kuitenkin rajataan. (Euroopan komissio 2008c)

Vuonna 2013 alkanut päästökaupan kolmas jakso kattoi 28 jäsenmaata ja kolme Euroopan talousalueen maata. Vuoteen 2020 jatkuvan kolmannen kauden uusia piirteitä ovat mm:

  • EU:n laajuinen päästöjen enimmäismäärä kansallisten kattojen sijaan
  • Päästöoikeuksien huutokauppaaminen ilmaisjakelun sijaan. Aluksi oikeuksista myydään huutokaupalle 40% ja osuus kasvaa vuosittain.
  • Ilmaiseksi jaettavien oikeuksien perusteiden harmonisointi.
  • Sisältää aiempaa enemmän sektoreita (kuten lentoliikenne) ja kaasuja

Uuden päästökauden alkaessa päästöoikeuksien hinta oli kuitenkin pudonnut niin alas (noin 5 €), että järjestelmän taloudellinen ohjausvaikutus on hyvin heikko. Päästöoikeuksien alhaisen hinnan syynä on oikeuksien ylitarjonta suhteessa päästöihin. Päästöjen määrään puolestaan vaikuttivat mm. vuosien 2008-09 talouslama ja sitä seurannut kasvuttoman talouden jakso sekä onnistuneet ilmastotoimet esim. puhtaan energian tuotannon lisäämiseksi ja energiatehokkuuden parantamiseksi. Komissio on tehnyt ehdotuksia päästöoikeuksien hinnan korjaamiseksi päästöoikeuksien määrää vähentämällä, mutta jäsenmaat ja Euroopan parlamentti ovat suhtautuneet ehdotukseen kielteisesti eikä päästökaupan ohjausvaikutus todennäköisesti ala purra kolmannella kaudella.

Uusiutuvan energian lisääminen

Uusiutuvan energialla tulee kattaa yhteensä 20 prosenttia sähkön, lämmityksen ja jäähdytyksen sekä liikenteen energian kulutuksesta. Vähennyksien kohdistaminen näille sektoreille jää jäsenvaltioiden päätettäväksi. Vain liikenteen uusiutuville polttoaineille on asetettu vähimmäismäärä.

Asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi Euroopan komission on ehdottanut direktiiviä. Direktiivi pyrkii keventämään uusiutuvan energian tuotantoon liittyvää lainsäädäntöä sekä määrittää valtioiden kansalliset velvoitteet. Komission ehdotuksessa esimerkiksi Suomelle on asetettu tavoite tuottaa uusiutuvalla energialla 38 prosenttia kulutetusta energiasta vuoteen 2020 mennessä. Tavoite muodostetaan kansallisista lähtökohdista, kaikille yhteisestä perusosasta sekä varallisuuden mukaan määrittyvästä osasta.

Uusiutuvan energian tavoitteiden saavuttamiseen joustoa tuo kaupattavien alkuperätakuiden järjestelmä. Jäsenmaa voi omien uusiutuvan energialähteiden kehittämisen sijaan myös ostaa alkuperätakuita, jotka ovat todistuksia toisessa jäsenmaassa uusiutuvalla energialla tuotetusta tietystä energiamäärästä. Järjestelmä kannustaa päästökaupan tavoin toimimaan siellä missä uusiutuvien energianlähteiden lisääminen on edullisinta.

Tavoitteiden saavuttamista helpottaa kaupattavien alkuperätakuiden järjestelmä. Alkuperätakuut vastaavat tiettyä uusiutuvalla energialla tuotettua energiamäärää ja jäsenvaltiot voivat keskenään tarpeidensa mukaan ostaa tai myydä niitä.

Liikenteen uusiutuvista energianlähteistä tuotetuille polttoaineille asetetulla 10 prosentin vähimmäistavoitteella halutaan varmistaa puuttuminen nopeimmin kasvavan sektorin päästöihin sekä vähentää riippuvuutta öljystä. Tavoite on kaikille jäsenmaille yhteinen. Direktiivissä määritellään myös kriteerit tavoitteen saavuttamiseen käytetyille biopolttoaineille, joilla halutaan varmistaa biopolttoaineiden kestävä tuotanto.

Energiansäästö

Niin päästökauppaan kuuluvilla sektoreilla kuin sen ulkopuolella voidaan päästöjä vähentää käyttämällä energiaa tehokkaammin ja säästeliäämmin. Energian säästäminen nähdään olennaisena keinona saavuttaa päästövähennyksiä. Tavoitteeksi on asetettu tehostaa energiankäyttöä 20 % vuoteen 2020 mennessä.

Lokakuussa 2012 Euroopan unioni hyväksyi tavoitetta edistävän direktiivin. Siinä määritellään toimenpiteitä, joilla jäsenmaiden tulee vauhdittaa energiatehokkuutta ja energian säästöä. Tällaisia ovat markkinoilla olevat esteet ja vääristymät sekä tuotannossa että loppukäytössä. Direktiivi sisältää myös kansalliset tavoitteet vuodelle 2020.

Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi

Päästövähennyksien saavuttamiseksi Eurooppa-neuvosto näkee tarpeelliseksi vähentää myös fossiilisista polttoaineista syntyviä päästöjä. Komission toimenpidepaketissa ehdotetaankin toimia hiilen talteenoton ja varastoinnin (carbon capture and storage, CCS) teknologian nopeammaksi kehittämiseksi. Komissio mm. sitoutuu tukemaan CCS-teknologian demonstraatiohankkeita ja esittää nykyisten esteiden poistamista lainsäädännöstä. CCS:n käyttöönotto riippuu kuitenkin lopulta hiilidioksidipäästöjen hinnasta ja toiminnanharjoittajasta. Teollisuuden kiinnostus kuitenkin käynnistää CCS hankkeita on ollut olematon siihen liittyvien korkeiden kustannusten vuoksi.