Tässäkin blogissa on esitelty UNEP:n tuoretta tutkimusta, jonka mukaan Kööpenhaminan sitoumukset jäävät kauas siitä, mitä lämpötilan nousun rajoittaminen alle kahteen asteeseen edellyttäisi. Tämänhetkiset päästövähennystarjoukset voivat johtaa jopa 4 asteen lämpötilan nousuun tällä vuosisadalla verrattuna esiteolliseen aikaan.

Kun neuvotteluosapuolten tähänastiset tarjoukset ovat niin tavattoman kaukana tarvittavasta, on todella tärkeää, että sopimusta ei lukita lopullisesti tähän vallitsevaan, liian matalaan kunnianhimon tasoon. Cancunissa tulee päättää, että tähän mennessä esitettyjä riittämättömiä tavoitteita tiukennetaan merkittävästi ennen ensi vuoden ilmastoneuvotteluita Etelä-Afrikassa. Neuvotteluosapuolten tulee myös selkeästi todeta ja tunnistaa neuvottelutekstissä se, että päästövähennystarjousten ja tarvittavien päästövähennysten välillä on gigatonnien kuilu. Valtioiden on välittömästi sovittava prosessista, jolla kuilu kurotaan umpeen.

Päästövähennystavoitteita tulisi tiukentaa siten, että voidaan varmistaa, että pääsemme tavoitteeseen rajoittaa ilmaston lämpeneminen alle 2 asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan. Osapuolten tulisi myös sopia siitä, että lähivuosina arvioidaan, tuleeko lämpenemistavoitetta tiukentaa 1,5 asteeseen, kuten yli 100 valtiota on vaatinut.

Cancunissa tulisi myös sopia siitä, että teollisuusmaat laativat vuoteen 2012 mennessä vuoteen 2050 ulottuvat nollahiilisen kehityksen suunnitelmat. Nämä suunnitelmat (Zero Carbon Action Plans) linjaisivat, miten teollisuusmaat leikkaavat vuoteen 2050 mennessä kasvihuonekaasupäästönsä lähes nollaan.

Kuitenkin teollisuusmaat, joiden on sovittu ottavan johtajuus tämän ongelman ratkaisemisessa, ovat onnistuneet tässä tehtävässä huonosti. Neuvottelut päästövähennyksistä ovat edenneet hitaasti, ja monelle teollisuusmaalle olisivat löyhät sopimukset kansallisista toimenpiteistä houkuttelevampia kuin sitovat päästövähennystavoitteet. Toisen neuvotteluviikon tiistaina Yhdysvallat sai Climate Action Network:n fossiilipalkinnon, koska se on vastustanut yhteisen 25-40 % päästötavoitteen asettamista teollisuusmaille.

Salka Orivuori, Ilmastovastaava, WWF Finland

USA ja Kiina pysyvät hiljaa. Viimeaikaisissa virkamiestason neuvotteluissa havaittua G2-nokittelua ei toistaiseksi ole kuultu kokoussalissa eikä julkisuudessa. Maiden väliset kahdenväliset neuvottelut ennen kokousta ovat sujuneet ilmeisen hyvin. Se, onko tämä YK-prosessin tai ympäristön kannalta positiivinen asia, jää nähtäväksi. Kiinan tiedotuskoneisto on huomattavasti entistä aktiivisempi, mutta kannat itse neuvotteluhuoneissa eivät enteile etenemistä asiakysymyksissä.

Logistiikka takkuaa. Helpoin small talk –aihe Cancúnissa on säätilan kehumisen lisäksi logististen ongelmien vertailu. Kokouksen osallistujat ovat sijoittuneet laajalle alueelle ja bussikuljetukset ovat kauniisti sanottuna epäsäännöllisiä. Ilmastointiin sen sijaan on panostettu – parin tunnin bussimatkasta voi tulla kevyesti pukeutuneelle neuvottelijalle koettelemus. Valituslistaan kuuluu myös kokouspaikan heikko langaton internetyhteys.

Japani sanoi sen ääneen. Jo ainakin puolitoista vuotta on tiedetty Japanin suhtautuvan kielteisesti Kioton pöytäkirjan toiseen sitoumuskauteen. Japanin neuvottelukanta on pääministerin julkisesti linjaama ja parlamentissa käsitelty. Tästä huolimatta avajaiskokouksen tylyhkösti muotoilu lausunto, jonka mukaan Japani ”ei missään olosuhteissa” kirjaa päästövähennyslupaustaan Kioton pöytäkirjan alle, oli monille uutinen. Kehitysmaat ovat regoineet voimakkaasti ja yleisesti pitäneet linjausta provosoivana.

Puheenjohtajat puskevat hommia. Eräs neuvotteluiden kovimpia ja epäkiitollisimpia tehtäviä on olla ilmastokokouksen isäntämaa. Vielä kuluttavampi työ on olla yli 130 maan kehitysmaaryhmän puheenjohtaja. Tähän mennessä sekä isäntämaa Meksiko että kehitysmaiden G77-ryhmää luotsaava Jemen ovat onnistuneet hyvin. Kehitysmaaryhmän riidat – esimerkiksi haavoittuvaisuutta ja sopimuksen oikeudellista muotoa koskien – on käyty pääosin suljetuin ovin. Meksikon huippudiplomaatit ovat tehneet kaikkensa laajapohjaisesti osallistavan ja läpinäkyvän valmistelun eteen. Tämä on isännän hankala työ, jossa on tehtävä kompromisseja joka tapauksessa.

Show me the money. Eräs ensimmäisen viikon suurimmista huolenaiheista on hidas eteneminen teollisuusmaiden kehitysmaille suuntamassa rahoituksessa. Jotta Kööpenhaminan rahaston perustamisessa olisi mieltä, pitäisi saada selkeä päätös rahoituksen suuruusluokasta. Lisäksi tulisi käynnistää prosessi, joka selvittäisi tarkemmin rahoituksen lähteitä sekä rahaston hallintamallin ja raportoisi tulokset ensi vuoden kokoukselle. Tällä hetkellä rahoituksen suuruus on auki ja prosessipäätökset näyttävät vaikeilta.

Bolivia nousemassa änkyrämaiden listakärkeen. Ilmastoneuvotteluiden jännittävässä maailmassa on usein vaikeaa nimetä osapuolta, joka kyynisimmin jarruttaa konsensuksen löytämistä. Saudi-Arabialla on tällä saralla pitkä ja vaikuttava ansioluettelo. Tällä hetkellä Bolivia nostaa profiiliaan halpahintaisella populismilla; vaatimalla 6% teollisuusmaiden BKT:stä ilmastorahoitukseen, lämpenemisen pysäyttämistä 1 asteeseen, sekä pyrkimällä torjumaan kaikki puheenjohtajien uudet tekstiehdotelmat ”epädemokraattisina”.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kööpenhaminan kokouksen eräs kuuma peruna, ilmastosopimuksen oikeudellinen muoto, sai keskiviikkona virallisen neuvotteluryhmän. Viime vuonna virallisen ryhmän perustaminen kaatui Kiinan ja Intian vastustukseen, nyt pienemmät kehitysmaat saivat tahtonsa läpi. Päätöstä tästä asiakohdasta on turha odottaa Cancúnissa, mutta on tervetullutta että näin keskeisestä asiasta keskustellaan avoimesti ja useassa yhteydessä.

Teksti on julkaistu aiemmin Ulkopoliittisen instituutin blogissa.

Antto Vihma, tutkija, Ulkopoliittinen instituutti, Kansainvälinen ympäristö- ja luonnonvarapolitiikka -tutkimusohjelma